Laura Kolbe
Laura Kolbe:
Balkanilla Euroopassa
Julkaistu 1.7.2010
2 kommenttia (0 tarkastuksessa)
Huhtikuussa 2010 kiersin kolme viikkoa Balkanin pääkaupungeissa Ljubljanassa, Zagrebissa, Belgradissa ja Sarajevossa. Hain jälkiä Habsburgien ja ottomaanien vallasta, merkkejä nationalismin historiasta, Jugoslavian kuningaskunnasta ja Titon ajasta – sekä tuhosta ja uudesta alusta 1990-luvulla. Uusimpaan Balkan-kuvastoon kuuluvat sota ja pakolaisvirrat, etninen väkivalta ja sekasorto. Vain harva meistä ymmärsi, mitä Jugoslavian purkusodissa tapahtui 1990-luvulla. Naton pommituksia keväällä 1999 seurasin suuren hämmennyksen vallassa.
Saavun alueelle kädessäni kirjailija Slavenka Drakulicin teos Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – sotarikolliset tuomiolla (2005). Drakulic antoi välineet 1990-luvun sodan tulkinnalle: se kasvoi maaperästä, jossa ei avoimesti ollut puhuttu edellisen suursodan perinnöstä. Syntyi vaikenemisen kulttuuri, jota tuki virallinen versio tapahtumista. Jokaisesta maasta löytyi haudattuja, traumaattisia muistoja II maailmansodan vuosilta. Fasistiliikkeet ja partisaanit kantoivat tunnollaan keskitysleirejä ja tappamisen politiikkaa.
Tässä asetelmassa oli 1990-luvun tapahtumien syy, pohti Drakulic. Kun tosiasiat osattiin heikosti, voitiin hyödyntää mielikuvia, muistoja ja tunteita sekä rakentaa viha niiden varaan. Poliittiset johtajat vetosivat mielikuviin, sekoittivat niitä populaariin mytologiaan ja hämmensivät tunteita toistamalla propagandaa loppumattomiin. Tunteiden paineessa järki petti ja puolustautuminen oli vaikeaa – maaperä etniselle vihanpidolle ja sodan lietsonnalle on oivallinen.
Balkanille oli siis lähdettävä avoimin mielin. Yllätyin. En siitä, miten erilaista Balkanilla onkaan, vaan siitä, miten samanlaista kuin "meillä Euroopassa". Kaupunkien historialliset kerrostumat ovat edelleen esillä. Ljubljana on mallikas kansallinen pääkaupunki pikkuvaltio Sloveniassa. Kaikki ovat lähellä toisiaan: presidentin palatsi, ministeriöt, kansallismuseo ja -galleria, ooppera, konserttitalo, kansallisen lähihistorian museo, parlamentti ja yliopisto. Useimmat rakennukset ovat peräisin Itävallan ajalta ja muistuttavat keisarikunnan komean rakennustaiteen ja kulttuuripolitiikan perinteestä.
Serbian maabrändi ei ole – kauniisti sanottuna – kovin hyvä. Jotain orienttia oli minunkin mielessäni, kun saavuin Belgradiin. Se on häkellyttävä suurkaupunki, jonka mittakaava viittaa Budapestiin ja Berliiniin. Kalemegdanin linnoitus osoittaa kaupungin topografisen paikan kahden mahtavan eurooppalaisen joen, Savan ja Tonavan, risteyksessä. Joet ovat rajalinjana katolisen ja ortodoksisen Habsburgien ja Ottomaanien, idän ja lännen välissä. Kun turkkilaiset heitettiin ulos vuoden 1867 jälkeen, Belgradista tuli Serbian kuningaskunnan pääkaupunki.
Tästä maaperästä kasvoi serbialainen identiteetti. Sota, rajan ja alueen puolustukset, kapinat, kumoukset ja taistelut ovat leimanneet historiaa tavalla, jonka ymmärtäminen oli kaltaiselleni suomalaiselle helppoa. Jos Ljubljanaan vertaa, niin Tonavan "valkea kaupunki" oli mahtava kulttuurinen kokemus. Belgrad kertoo Serbian suuresta historiasta, menneisyyden kaipuusta ja nykyisestä elämänhalusta. Ensi silmäyksellä näin, että belgradilaiset ovat metropolikansaa. Kaupunkikulttuuri on herkullinen sekoitus orientin ja lännen parasta osaamista.
Sarajevosta yleisvaikutelma oli nuhjuinen ja orientaalinen – kaikkialla tupakoidaan. Ensi vaikutelma oli siis tämä: on tässä nähty näitä kommunistisia ja post-sosialistisia kaupunkeja ennenkin! Pian suhtautuminen muuttui. Aloin mieltyä sekalaiseen katukuvaan ja monitasoisiin urbaaneihin kertomuksiin. Sarajevo on sekoitus Turkkia, Itävaltaa ja Jugoslaviaa ja jotain uutta sekä globaalia. Taloraunioita näkyi edelleen ja seinissä sekä kaduilla oli sirpalevammoja. Mutta kaduilla eli kaupungin sosiaalinen sydän. Kävely vanhassa kaupungissa – orientti on täällä! Basaarimaisuutta, paljon perheitä liikkeellä, rauhallista, ei pelottavaa. Katedraalit, suuret kirkot, temppelit, synagogat ja moskeijat leikkasivat edelleen katukuvaa ja horisonttia.
Zagreb puolestaan oli kuin taskukokoinen Wien. Teatterit, suuret museot, koulut, yliopiston päärakennus, mahtavat hotellit, pääposti, puistot ja asemarakennus muodostivat komean kaupunkikulttuurisen tilan, jossa on helppo liikkua raitiotieverkoston avulla. Kaikki Zagrebissa kieli kovasta pyrkimyksestä Eurooppaan. Sarajevoon verrattuna oltiin edellä kaikessa. Koirat eivät kulkeneet kaduilla vapaana, vaan siististi kytkyissä isäntiinsä ja emäntiinsä. Ruoho oli leikattua, ei vapaasti rehottavaa. Monet liikkuivat pyörällä tavoitellen urbaania individualismia. Kahviloita ja muuta katuelämää oli runsaasti. Urbaania sykettä löytyi, kuten meilläpäin sanottaisiin!
Kaikissa kaupungeissa sopii museoissa opiskella historiallista omakuvaa. Ne ovat 2000-luvun monumentteja. Kaikissa historianäyttelyissä nousi esiin sama kertomus: Balkanin kansojen kasvaminen kansakunnaksi ja valtioksi. Pääkaupungissa liput liehuivat lähes joka talon katolla. Isänmaallisuus on vielä iholla!
Laura Kolbe
FT, Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa
- 10v kokemuksella serbinaisen aviomiehenä.. en ymmärrä ollenkaan, miten em. asioiden ymmärtäminen kävi sinulle helposti =) Vaikka oletkin historian professori (ja minä aina kiinnostunut historiasta), en muutaman Balkanin historiaa käsittelevän opuksen luettuani ja Serbiasta 2/3 nähneenä vieläkään pysty lähentelemään ymmärrystä. Olisiko niin (ja tämä mitenkään sinun ammatillista ja yksityistä kokemuspohjaasi halventamatta), että tuo ymmärryksen tunne on ohimenevä ja pintapuolinen?
Kuka tahansa voi toki lukemalla itseään sivistää, ja jotkut ovat fiksumpia hoksaamaan. Toisaalta minä joudun päivittäin tekemisiin erinäisten erikoisuuksien kanssa, kuten Mannerheim vs. Suomen natsihistoria / Ahtisaari, Olli Rehn, Helena Ranta - mukapuolueettomat sivustavaikuttajat =) jne.
Muuten mainio lyhyt esittely. Kiitos.