Kylmän sodan jälkeinen liberaali järjestys on murtunut toistuvien shokkien, nousevien autoritaaristen suurvaltojen ja globaalin vallan painopisteen siirtymisen myötä. Elämme murroksen ajassa, jossa valtatyhjiöt täyttyvät voimapolitiikalla ja sääntöihin perustuvan järjestyksen tilalla on transaktionaalisten diilien geopoliittinen verkko. Reaktiivisesti toimineen EU:n kohtalonkysymys on nyt, kykeneekö se muuttamaan taloudellisen ja normatiivisen potentiaalinsa todelliseksi strategiseksi kyvykkyydeksi. Ilman yhteistä visiota Eurooppa uhkaa jäädä voimakkaampien pelilaudaksi.
Tiivistelmä:
- Nykypäivän kansainväliset suhteet ovat transaktionaalisia: vaihtokauppoihin perustuvia ja kilpailullisia, joissa diilien tekeminen ja valtapelit korvaavat yhteiset pelisäännöt ja vakaat liittolaissuhteet, ja kun sääntöjen rikkomisesta ei rangaista, sääntöpohjaisuuden sijaan yhä useammin puhdas voima määrittää valtioiden välistä hierarkiaa.
- Yhdysvallat Trumpin johdolla on siirtynyt monenkeskisyyden ylläpitäjästä transaktionaaliseksi suurvallaksi. Kiina taas on järjestelmän suurin haastaja globaalilla teollisella ylivoimallaan. Samalla Venäjän akuutin turvallisuusuhan olemassaolo tarkoittaa myös, että puolustuksellinen riippuvuus Yhdysvalloista on vipu, jolla Washington voi vaatia eurooppalaisilta sekä lisärahoitusta puolustukseen että poliittisia myönnytyksiä.
- Uuden suurvaltakilpailun keskellä moni globaalin etelän maa ei halua valita puolia, vaan vaatii instituutioissa vaikutusvaltaa, joka kuvaisi paremmin uutta maailmanlaajuista tasapainoa. Samaan rintamaan voidaan lukea myös länsimaiden sisäinen vastarinta, erityisesti heidän suunnaltaan, jotka lukevat itsensä globalisaation häviäjien puolelle.
- EU:n taloudellinen ja väestöllinen potentiaali voisi tehdä siitä suurvallan, jos pienenevän ja vanhenevan Euroopan maat kykenevät pitämään yhtä määrittääkseen oman tulevaisuutensa ulkoista painostusta vastaan ja säilyttääkseen arvopohjaisen järjestelmänsä.
Kolmekymmentä vuotta sitten Euroopan unionin visio tulevaisuudesta vaikutti itsestään selvältä. Suomi valitsi liittyä osaksi yhteisöä aikakaudella, jota luonnehti optimismi: liberaali demokratia eteni rautaesiripun takaiseen Eurooppaan, markkinat yhdentyivät ympäri maailman ja ylikansalliset järjestöt tekivät sääntöpohjaisesta järjestyksestä normaalin. Länsimaisesta näkökulmasta liberaalin mallin voittokulku vaikutti selvältä: Kiina liittyi Maailman kauppajärjestöön WTO:hon vuonna 2001 ja EU toteutti suurimman laajentumisensa, kun entiset itäblokin maat liittyivät osaksi eurooppalaista arvoyhteisöä.
Vuonna 2026 EU:n on osattava toimia maailmassa, joka on muuttunut perinpohjaisesti. Läpi 2000-luvun toisiaan seuranneet shokit: sodat, velkakriisit, pandemia ja populismin nousu, ovat repineet auki kylmän sodan jälkeisen, yksinapaisen maailmanjärjestyksen murtumakohtia.
Samalla globaalin talouden ja vallan painopisteet ovat siirtymässä yhä enemmän kohti etelää ja itää, liberaalin länsivetoisen maailmanjärjestyksen tavat ja instituutiot murenevat ja sen uskottavuutta kyseenalaistetaan niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Vanha aikakausi on ohi, mutta uusi järjestys ei ole vielä syntynyt. Tilalla on hallitsijakausien välinen aika: interregnum.
Yhtäjaksoisessa kriisien stressitestissä EU on oppinut improvisoimaan, tiivistämään yhteistyötä ja kehittymään, mutta lähes poikkeuksetta sen toiminta on ollut reaktiivista. Lisäksi maailman murroksen nopeus uhkaa ajaa EU:n uudistumiskyvyn ohi.
Euroopan unioni voi olla tässä maailmassa kaivattu ”viimeinen liberaali geopoliittinen supervalta”, mutta ilman selkeää visiota ja sen muuttamista strategiseksi kyvykkyydeksi se uhkaa jäädä voimakkaampien toimijoiden pelilaudaksi ja menneen aikakauden jäännökseksi.
“Yhtäjaksoisessa kriisien stressitestissä EU on oppinut improvisoimaan, tiivistämään yhteistyötä ja kehittymään, mutta lähes poikkeuksetta sen toiminta on ollut reaktiivista. Lisäksi maailman murroksen nopeus uhkaa ajaa EU:n uudistumiskyvyn ohi.”
Tällaisessa maailmantilanteessa paras takuu eurooppalaisen arvopohjaisen järjestelmän säilymiselle ja sen jäsenvaltioiden suvereniteetin suojelemiselle on yhdistää voimavarat vahvan, vauraan ja riippumattoman Euroopan rakentamiseksi kaikilla keskeisillä rintamilla. Välittömiin, yksittäisiin riskeihin reagoimisen sijasta EU:n ja sen jäsenmaiden olisi nopeasti yhdistyttävä kunnianhimoisen, mutta eksistentiaalisesti välttämättömän vision taakse.
Tämä raportti pyrkii piirtämään kuvan siitä, millaisessa maailmantilanteessa EU on vuoden 2026 alussa, ja millaisia kriittisiä uudistuksia Euroopan ja Suomen olisi nyt ajettava. Analyysin taustaksi on haastateltu Chatham House –periaatteellakuuttatoista suomalaista eri alan, taustan ja sukupolven asiantuntijaa. Lisäksi lähteenä on hyödynnetty tutkimuslaitosten, tutkijoiden ja ajatushautomoiden raportteja ja teoksia kahden edellisen vuoden ajalta.
Raportin koko sisältö ei välttämättä siten suoraan vastaa yksittäisten haastateltujen mielipiteitä, vaan taustamateriaalin pohjalta raportti pyrkii rakentamaan seuraaville vuosille yhtenäisen tilannekuvan ja Eurooppalaisen Suomen ja kansainvälisen Eurooppa-liikkeen arvoihin perustuvan ohjelman.
Maailma ilman sääntöjä: uusi todellisuus
Tämän päivän globaali ympäristö muistuttaa yhä enemmän hallitsematonta valtakeskittymien hajoamista, eikä sitä tasapainoista monenkeskisyyttä, johon olemme tottuneet. Nykypäivän kansainväliset suhteet ovat transaktionaalisia: vaihtokauppoihin perustuvia ja kilpailullisia, joissa diilien tekeminen ja valtapelit korvaavat yhteiset pelisäännöt ja vakaat liittolaissuhteet, ja puhdas voima määrää hierarkian.
Eurooppalaiset ovat uskoneet edustavansa universaaleja perusarvoja, mutta enää ei voida olettaa, että näitä arvoja todellisuudessa hyväksyttäisiin kaikkialla, tai niitä noudatettaisiin edes sisäisesti yhdenmukaisesti. Samaan aikaan maailmalla on nähty kilpailukykyisten ja voimakkaasti kasvavien markkinatalouksien synnyn olleen mahdollista myös ilman liberaaleja tai demokraattisia perusarvoja.
Pitkäaikaisin kehitys on ollut vaihtoehtojen synty globaalille liberaalille järjestykselle. Kasvava globaalin etelän”puolueettomien maiden” yhteisö haluaa pohjoisen rikkaiden maiden arvojen puolelle asettumisen sijasta päivittää maailman sääntöjä vastaamaan sen väestöllistä ja taloudellista nykytilannetta.
Näiden tunnusomaiseksi vastineeksi pohjoisen G7-ryhmälle on syntynyt BRICS, joka laajentui vuonna 2025 kymmenen nousevan talouden yhteisöksi. Vaikka kolonialismin historia painaa niiden Eurooppa-suhteita, näitä maita ei voi pelkistää yksin länsivastaisuuteen, eikä niillä monenkeskisen maailman lisäksi ole yhteistä korvaavaa ideologiaa. Taustalla on sen sijaan miljardien ihmisten pyrkimys voida suuremmin vaikuttaa heidän omaan tulevaisuuteensa ja tasapainottaa vallanjakoa instituutioissa, jotka luotiin, kun suuri osa globaalin etelän maista ei ollut vielä saavuttanut itsenäisyyttään.
Samaan rintamaan voidaan lukea myös länsimaiden sisäinen vastarinta nykyisille kansainvälisille periaatteille ja markkinaehtoiselle globalisaatiolle, erityisesti heidän suunnaltansa, jotka lukevat itsensä globalisaation häviäjien puolelle. Ratkaisut kuitenkin eriävät siinä, onko tavoitteena kansainvälisen järjestelmän muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi vai sen purkaminen suvereenien kansallisvaltioiden tieltä.
Konkreettisimmin sääntöpohjaisuus on rapautunut sotatantereella. Putinin imperialistinen revansismi – jossa Ukraina, Valko-Venäjä ja Itä-Eurooppa halutaan palauttaa Moskovan valtapiiriin – on suora hyökkäys vuoden 1945 jälkeistä ja vuoden 1975 ETY-konferenssissa vahvistettua periaatetta vastaan, jossa itsenäiset valtiot voivat tasavertaisesti päättää tulevaisuudestaan ja liittoutumisestaan. Myös Kiinan kovenevat otteet Taiwania vastaan ja Etelä-Kiinan meren militarisaatio viittaavat siihen, että Kiina seuraa tarkkaan, onko myös sen mahdollista laajentaa valtapiiriään sotilaallisin keinoin kansainvälistä järjestelmää vastaan.
Länsimaita taas on kritisoitu – ja Venäjän toimia oikeutettu – väliintuloilla Balkanilla, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa, mutta erityisesti arvojen ja sääntöjen pitävyyden kritiikki on konkretisoitunut liittolaismaa Israelin tuhoisaan sotaan Gazassa. Vaikka YK:n itsenäinen kansainvälinen tutkintakomissio on todennut siviilituhojen tarkoituksenmukaisuuden täyttävän kansanmurhan kriteerit ja Euroopan komissio vaatii sanktioita, länsimaat ovat hajaannuksen tai historiallisten siteittensä keskellä epäonnistuneet rajaamaan katastrofin mittaluokkaa.
Lopputuloksena on ollut kylmän sodan jälkeisen idealismin arvostelu yhä avoimemmin imperialistisella logiikalla. Rankaisemattomuuden aikana, jossa seurausten puute sallii yleistyvän vallan ja voiman väärinkäytön, pelote ja painostusvoima on muuttunut väistämättä yhdeksi tärkeimmistä turvallisuuden, oikeuksien ja järjestyksen takaajista.
Järjestelmähaaste: Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä
Euroopan yhteisöt ja EU ovat seitsemänkymmenen vuoden ajan nauttineet Yhdysvaltain sotilaallisesta suojeluksesta, joka on mahdollistanut talouskasvua kiihdyttäneen ja sosiaalista hyvinvointia parantaneen rauhanosingon, kun jäsenvaltiot ovat voineet pienentää sotavoimiaan ja sotateollisuuttaan. Yhdysvallat on jo pitkään viitannut kääntävänsä katseensa kohti Aasiaa ja Kiinan uhkan patoamista, mutta viimeistään Trumpin hallinto on tehnyt selväksi vaatimuksen, että Euroopan tulisi jatkossa maksaa itse oma puolustuksensa.
Ehkä suurimpana shokkina Donald Trumpin Yhdysvallat on hylännyt monenkeskisyyden ja alkanut käyttämään kiristysvoimaa ja puolustuksellisia riippuvuuksia kumppaneitaan kohtaan, painostaen mm. Ukrainaa alueluovutuksiin ja onnistuen taivuttamaan EU:n epäedulliseen tullisopimukseen. Samaan aikaan Trumpin hallinto on ottanut autoritaarisin toimin huomattavia askelia oikeusvaltion purkamiseksi ja maan demokratian heikentämiseksi, priorisoiden henkilökohtaisia suhteita, menestystä ja voittoja liberaalista vastapuolesta instituutioiden ja totutun politiikan jatkuvuuden ylitse.
Kiina on läntisen järjestelmän ehdottomasti merkittävin ulkoinen haastaja. Presidentti Xi Jinpingin aikana Kiina on levittänyt verkostojaan Euraasian ja Afrikan läpi, muodostaen myös kolonialistisia piirteitä saaneita taloudellisia riippuvuussuhteita.
Samalla maa on ottanut kaiken irti taloudellisesta yhdentymisestä ja globalisaatiosta, ja siitä on tullut ”maailman tehtaan” lisäksi myös Yhdysvaltojen suurin velkoja, joka jalostaa Euroopan vihreän siirtymän ja puolustussektorin tarvitsemat harvinaiset maametallit, tavoittelee asemaa huipputeknologian suurvaltana ja maailman johtavana valtiona viimeistään Kiinan kansantasavallan satavuotisjuhlavuodeksi 2049. Totalitaarisesta järjestelmästään huolimatta maa haluaa myös esiintyä globaalin etelän puolueettomien maiden puolustajana ja johtajana.
Venäjä puolestaan on asemoitunut puhtaaksi sotatalouden, hybriditoimien ja sotilaallisen voiman ohjaamaksi roistovaltioksi, jonka heikkoa ja fossiilitalouteen perustuvaa taloutta paikkaa lähinnä maan valtaisa ydinasearsenaali, johon maan suurvalta-asema enää perustuu. Venäjä on valinnut tien, jossa se joko pysyy sotatoimia ensisijaisesti hyödyntävänä hylkiövaltiona tai yrittää saavuttaa vaikutusvaltaa Euroopassa maiden sisäpolitiikan kautta, painostamalla ja lahjomalla.
Kiinan ja Venäjän suhteet ovat monimutkaiset, mutta nykytilanteessa Venäjän toimet kaaosagenttina hyödyttävät suuresti johtoasemaa tavoittelevaa Kiinaa, kun Venäjän sodankäynti ja poliittinen vaikuttaminen sitovat länsimaiden toimintakykyä sekä resursseja ja hajottavat lännen sisäpoliittista yhtenäisyyttä.
Eurooppa ja sen liittolaiset eivät onnistuneet vakuuttamaan Kremliä siitä, että aggressiosta Ukrainaa vastaan tulisi riittävän suuria seurauksia. Seurauksena on edelleen jatkuva suuri rintamasota lähellä unionin rajoja, ja debatti eskalaation – perinteisen ja ydinuhan – rajoista jatkuu Euroopan ja Yhdysvaltain pohtiessa lisätukea Ukrainalle.
Ellei Eurooppa kykene itse puolustamaan itseään, vuonna 2026 Venäjän akuutin turvallisuusuhan olemassaolo tarkoittaa myös epätervettä riippuvuutta Washingtonin kulloisestakin mielentilasta ja vaatimuksista. Samalla Euroopan aseteollisuus on äärimmäisen riippuvainen harvinaisista maametalleista ja Kiinan lähes monopolistisesta asemasta niiden jalostuksessa. Strateginen irtautuminen olisi ihanteellista, mutta käytännössä mahdotonta ilman pitkäjänteisiä toimia.
Euroopan paikka
On myös vuosikymmenten mittaisia trendejä, joihin Eurooppa ei yksinkertaisesti voi juuri vaikuttaa. Suurin on sen suhteellisen painoarvon kutistuminen, kun Euroopan osuus maailman väestöstä kutistuu Aasian ja Afrikan kasvaessa. Ikääntyvä väestö johtaa matalampaan potentiaaliseen kasvuun, kasvaviin ikäsidonnaisiin menoihin ja kutistuviin työmarkkinoihin.
Tämä yhdistelmä horjuttaa hyvinvointivaltioiden taloudellista kantokykyä ja vähentää jäsenvaltioiden finanssipoliittista kykyä tehdä mittavia pitkäjänteisiä sijoituksia puolustukseen, energiaan ja teknologiaan. Hajanaisena yhteisönä harva eurooppalaisista valtioista kuuluu enää tulevaisuudessa maailman suurimpien talouksien joukkoon nuorten ja kasvavien talouksien kiitäessä ohi. Mikäli Eurooppa löytää yhtenäisyytensä, voi se sen sijaan hyödyntää valtavan potentiaalinsa.
Myös ilmastokriisin nykytila luo epävakautta. Eurooppa on maailman nopeimmin lämpenevä manner, jota äärisääilmiöt, vesistressi ja ekosysteemien tuho horjuttavat jo tässä hetkessä. Nämä ilmiöt tulevat vaikuttamaan energian hintoihin, ruokaturvaan, väestön liikkeisiin ja vakuutusriskiin.
Tämän päivän Euroopan unioni on samaan aikaan sekä valtavien potentiaalien että heikkouksien äärellä. Tilastollisesti sen tulisi olla supervalta: se edustaa 27 eri valtiota, yli 440 miljoonaa eurooppalaista ja maailman suurinta talousaluetta. Sisämarkkinat ja yhteisvaluutta tekevät siitä kaupan jättiläisen, ja sen kehitysyhteistyömäärärahat ovat edelleen yhteenlaskettuna maailman suurimmat.
Maailmanpolitiikassa EU kuitenkin yksiselitteisesti alisuoriutuu. USA–Kiina–Venäjä-kolmiossa EU:n tulisi olla neljäs suurvalta, mutta sen toimintakyky on kaukana suurvaltana toimimisesta. EU:n normatiivinen valta on perinteisesti ollut suuri, mutta sillä ei ole riittävästi strategista voimaa, kovaa sotilasvoimaa tai kykyä taloudelliseen vipuvoimaan puolustamaan etujaan, turvallisuuttaan ja tavoitteitaan voimapolitiikan ajassa. Sen sijaan Euroopan ääntä usein käyttävät sen voimakkaimmat jäsenvaltiot, yhdessä ja erikseen, mutta jääden selkeästi suurvaltakilpailussa kauas kärjestä.
Diagnoosi ei kuitenkaan ole tuomio. Unioni on lukuisten stressitestien jälkeen välttänyt hajoamisensa ja integraatio on edennyt pidemmälle kuin moni olisi uskonut. Kun EU toimii yhtenäisesti – kuten Venäjän pakotteiden kohdalla – sen painoarvo on suuri. Tulevaisuus on silti selvä: pienempi ja vanhempi Eurooppa kilpailemassa moninapaisessa, vaarallisemmassa maailmassa, jossa sääntöjä ja arvoja haastetaan ja valtatyhjiöt täyttyvät.
EU tarvitsee huomattavaa loikkaa toimintakyvyssään, jotta se voi toimia nopeasti ja päättäväisesti, määrittää itse oman tulevaisuutensa ja säilyttää arvopohjaisen mallinsa.
Samuel Tammekann
Samuel Tammekann työskentelee Eurooppalainen Suomi ry:n erityisasiantuntijana ja vuonna 2026 toiminnanjohtajan sijaisena. Aiemmin Tammekann on työskennellyt mm. SaferGlobe-ajatushautomon viestintäkoordinaattorina, sekä useamman vuoden ajan ennakoinnin asiantuntijana ja strategisen viestinnän ja vaikuttajaviestinnän konsulttina.
Artikkeli on osa Eurooppalaisen Suomen tulevaisuusraporttia “Euroopan hetki: Euroopan unioni globaalissa murroksessa”. Raportti pyrkii piirtämään kuvan siitä, millaisessa maailmantilanteessa EU on vuoden 2026 alussa, ja millaisia kriittisiä uudistuksia Euroopan ja Suomen olisi nyt ajettava. Analyysin taustaksi on haastateltu Chatham House -periaatteellakuuttatoista suomalaista eri alan, taustan ja sukupolven asiantuntijaa. Lisäksi lähteenä on hyödynnetty tutkimuslaitosten, tutkijoiden ja ajatushautomoiden raportteja ja teoksia kahden edellisen vuoden ajalta.
