EU on sotilaallisesti ja teknologisesti riippuvainen Yhdysvalloista, samalla kun USA-suhteen poliittinen riski kasvaa. Kiina-riippuvuus vihreän talouden ja puolustusteollisuuden raaka-aineista on syvä ja rakenteellinen. Venäjä sitoo Euroopan torjumaan sen sotilaallista uhkaa. Samalla jäsenmaat käyttävät veto-oikeuksiaan oma etunsa edellä. Tämä luku tarkastelee näiden riippuvuuksien purkamista jaoteltuna neljään sektoriin: talouteen ja rahoitukseen, teknologiaan ja informaatioympäristöön, energiaan ja ilmastoon sekä sotilasteolliseen sektoriin.
Tiivistelmä:
- EU on maailman suurin kauppatoimija, mutta sen pääomamarkkinat ovat hajallaan, euro alihyödynnetty ja yksityiset säästöt virtaavat liian usein Yhdysvaltoihin. Pääomamarkkinaunioni, pankkiunioni, digitaalinen euro ja harkitut yhteiset rahoitusvälineet ovat geopoliittista infrastruktuuria.
- Teknologia-alustojen liiketoimintamallit ovat poliittinen ja turvallisuuskysymys, eivät vain markkinakysymys. Tavoitteena on avoin mutta turvallinen informaatioympäristö, jotta eurooppalaiset demokratiat voivat ylipäätään toimia omilla ehdoillaan ja säilyttää omaehtoisen julkisen keskustelutilan.
- Jos Eurooppa ei rakenna omaa kapasiteettiaan ja hajauta toimitusketjujaan uusiutuvassa energiassa ja kriittisissä raaka-aineissa, vihreästä siirtymästä tulee uusi haavoittuvuus.
- Puolustusteollinen ja sotilaallinen autonomia ratkaisee, romahtaako muu projekti ensimmäisen kovan turvallisuuskriisin alla. Jos jokainen jäsenvaltio pitää oman puolustusteollisuutensa koskemattomana, eurooppalainen pelote jää pysyvästi vajaaksi. Yhteinen tilauskirja, standardit ja fuusiot ovat siksi teollisuuspolitiikan lisäksi täyttä turvallisuuspolitiikkaa.
Vuosi 2026 asettaa eurooppalaiset kolmen suurvallan väliin: ”Amerikka ensin” -Yhdysvaltojen, joka on kykenevä ja halukas aseistamaan kauppapolitiikan ja turvatakuut; revansistisen sotatalouteen siirtyneen Venäjän, joka käy pitkää kulutussotaa ja haluaa saavuttaa jalansijan Euroopassa sotilasteknisin toimin, sekä kilpailullisen Kiinan, joka hallitsee cleantech-tuotantoa ja puolustukselle keskeisiä toimitusketjuja.
Euroopan poliittinen yhtenäisyys on siksi viime kädessä välineellistä päätavoitteelle: eurooppalaisen vapauden, kansalaisoikeuksien ja itsemääräämisoikeuden suojelemiselle yhtenäisenä rintamana. Tätä ei kuitenkaan voi täysimääräisesti toteuttaa ilman voimavarojen kasvattamista ja riippuvuuksien purkamista.
Eurooppalainen herätys uuteen maailmanaikaan tarkoittaa täten neljän riippuvuuden asteittaista purkamista neljällä sektorilla. Se tarkoittaa (1) vapautumista Yhdysvaltojen taloudellis–sotilaallisesta painostuksesta, (2) suojautumista Venäjän sotilaalliselta uhalta ja energia-aseelta, (3) riskien vähentämistä Kiina-riippuvuuksissa säilyttäen yhteistyön globaalien riskien torjumiseksi ja (4) irtautumista jäsenmaiden harjoittamasta opportunistisesta painostamisesta ja autoritaaristen johtajien veto-oikeuksista.
Tämä luku tarkastelee näiden riippuvuuksien purkamista jaoteltuna seuraaviin sektoreihin: talouteen ja rahoitukseen, teknologiaan ja informaatioympäristöön, energiaan ja ilmastoon sekä sotilasteolliseen sektoriin.
Tavoitteena ei ole sulkeutuminen, omavaraisuus tai talouden keskittäminen suuriin jäsenmaihin, vaan avoin strateginen autonomia, joka vahvistaisi Eurooppaa kokonaisuutena ja säilyttäisi silti vapaan ja keskinäisriippuvaisen kaupan tärkeimmät hyödyt; purkaisi liberaalin mallin haavoittuvuudet mutta mahdollistaisi eurooppalaisten arvojen ja arvopohjaisten tavoitteiden suojelun niitä tukahduttavia voimia vastaan sekä edellytykset niiden edistämiseksi paitsi Euroopassa myös globaalisti.
Talouden ja rahoituksen autonomia: ohjakset käsiin
Maailmantalouden riskiympäristöstä on tullut poikkeuksellinen. Washingtonin uusi tullipolitiikka, EU:n painostaminen epäsuotuisaan kauppasopimukseen vihjaten Ukraina-tuen epävarmuuteen ja Yhdysvaltain ylimmän johdon avoimen vihamieliset kommentit Euroopan unionista ovat osoittaneet, kuinka haavoittuvainen EU on muualla tehdyille päätöksille.
Samalla Yhdysvaltain johdossa on kyseenalaistettu Naton turvatakuita jopa taloudellisin perustein. Draghin raportti puolestaan osoittaa selkeästi, että EU:lle suotuisat tuulet ovat ohi: energia on kallista, maailmankauppa hidastuu ja matalista puolustusmenoista syntyvä rauhanosinko ei ole enää mahdollinen. EU ei ole taloudelliselle painostukselle immuuni, ja sen on suojauduttava yhä räikeämpää aseistettua talous- ja kauppapolitiikkaa vastaan rohkeammilla uudistuksilla.
Euroopan taloudellinen itsenäisyys perustuu maailman suurimman vapaakauppa-alueen yhteisrintamaan. Uusi taloudellisen pakottamisen vastainen väline (ACI) on askel kohti tämän oikeaa hyödyntämistä, jotta unioni voi yhteisönä suojella jäsenmaitaan kolmansien maiden niitä vastaan kohdistamilta pakotuskeinoilta. Se on ensisijaisesti pelote, mutta se antaa tarvittaessa unionille mahdollisuuden toteuttaa oikeasuhtaisia ja WTO-yhteensopivia vastatoimenpiteitä pelotteen murtuessa. Myös EU:n talouden koko ja sääntelyvalta ovat sen suurimpia vahvuuksia maailmalla, ja tämän ”Bryssel-vaikutuksen” pysyvyyttä tukee sisäinen kilpailukyky ja johdonmukainen omien säädösten noudattaminen.
Syvempi haavoittuvuus on sisäistä alkuperää. Euroopan yksityiset säästöt ovat mittavia mutta pääomamarkkinat hajanaisia – eurooppalaisten yritysten on paljon helpompaa skaalautua Nasdaqissa kuin Euronextissä. Draghi toteaa raportissaan, että ilman tuottavuus- ja rahoitusloikkaa Eurooppa joutuu valitsemaan trilemmasta, josta voi valita joko hyvinvoinnin, sotilasmenot tai ilmaston, mutta ei kaikkia kolmea.
Pääomamarkkinoiden yhdentäminen on välttämätöntä rajat ylittävien investointien ja säästäjien vaihtoehtojen lisäämiseksi ja yritysten rahoituskustannuksien vähentämiseksi. Sen lisäksi kotitalouksien vähittäissijoitusten määrä tulisi kasvattaa lähemmäs Yhdysvaltain tasoa. Myös kriittisimpien investointien kohdalla yhteiset julkiset investoinnit voivat olla kiireellisissä tilanteissa tarpeellista. Fokuksen tulisi kuitenkin ensisijaisesti olla yhteiseurooppalaisissa julkishyödykkeissä, kuten infrastruktuurissa ja puolustushankinnoissa, ja raaka-ainetuotannon ylösajossa.
Samalla dollarin asema kansainvälisenä varantovaluuttana on käynyt aiempaa kyseenalaisemmaksi Yhdysvaltain oman talous- ja kauppapolitiikan seurauksena. Yhdysvaltojen taloudelliselle liikkumatilalle ja velkakustannuksille ns. ”kohtuutonta etuoikeutta” tuova rooli on perustunut erityisesti dollarin laajaan käyttöön energia- ja sijoitusvaluuttana (ks. petrodollarit). EU edustaa lähes 40 prosenttia maailmankaupasta ja laskutusliikenteestä, mutta reserveinä sen 20 % ei pärjää dollarin 60 prosentille. Euron vahvistuspyrkimyksiä varjostaa kuitenkin yhä 2010-luvun eurokriisi ja frugaalien jäsenmaiden ehdoton kriittisyys eurobondeja kohtaan.
Euro tuskin tulisi korvaamaan dollaria ilman dramaattisia maailmanpoliittisia käänteitä, mutta sen asemaa kannattaisi silti pyrkiä vahvistamaan tällaisina otollisina hetkinä, jotta valtasuhteita Atlantin yli voisi tasapainottaa. Jo kasvanut luottamus Euroopan vakauteen, tehokkaampi päätöksenteko, dynaaminen talous ja puolustuksen vahvistuminen itsessään tukisivat euron asemaa. Kuitenkin nopeuttamalla digitaalisen euron käyttöönottoa Eurooppa voisi saavuttaa sekä itsenäisyyttä yhdysvaltalaisesta korttimaksuliikenneinfrastruktuurista että varautua Yhdysvaltojen nykyhallinnon GENIUS Actilla tukemien dollarisidottujen kryptovaluuttojen eli stablecoinien yleistymiseen.
Konkreettisia uudistuksia kohti itsenäisempää Euroopan unionia:
- Pääomamarkkinaunionin ja pankkiunionin vieminen loppuun ja EU:n vähittäissijoitusstrategian toimeenpano, jotta yksityisiä säästöjä saadaan laajemmin eurooppalaisiksi sijoituksiksi;
- Taloudellisen pakottamisen vastaisen välineen täysi hyödyntäminen;
- Euron kansainvälisen roolin vahvistaminen digitaalisen euron ja koordinoidumman finanssipolitiikan kautta ja harkitsemalla sopivia yhteisiä rahoitusvälineitä;
- Eurobondien hyödyntäminen nopeuttamaan autonomian kannalta kriittisimpiä hankkeita.
Teknologinen turvallisuus, itsenäinen informaatioympäristö
Euroopan haaste teknologiassa on hyvin tunnistettu: olemme jääneet globaalista johtajista jälkeen, ja digitaalinen infrastruktuuri on luonut vaarallisen väylän vihamieliselle vaikuttamiselle. Draghin kilpailukykyraportin mukaan Eurooppa on jäänyt paitsi digitaalisen vallankumouksen voitoista viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja on heikko nousevan teknologian alalla. Kuvaavasti maailman 50 johtavasta teknologiayrityksestä vain neljä on eurooppalaisia. Tämä kuilu on myös merkittävin syy EU:n hitaammalle kilpailukykykehitykselle, mutta muodostaa myös suuren haasteen riippumattomuuden kannalta.
Tällä hetkellä internetympäristöämme hallitsee muutama ei-eurooppalainen alusta, joiden kannustimet eivät itsessään tue Euroopan demokratian resilienssiä. EU:n digipalvelusäädös (DSA) tunnistaa tämän faktan, ja vaatii erittäin suuria alustoja ja hakukoneita tunnistamaan ja vähentämään systeemisiä riskejä, kuten poliittisiin vaaleihin kohdistuvaa vaikuttamista. Komission vaaliajan ohjeistus ja työkalupakki 2024–25 teki selväksi, että alustojen toimintatavat ovat myös turvallisuuskysymys, jota ei voi yksin jättää markkinoiden ratkaistavaksi.
Uutena ilmiönä on lisäksi muutaman digijätin, erityisesti OpenAI:n monopolistinen asema generatiivisessa tekoälyssä, johon yhä useampi ihminen koululaisista konsultteihin nojaa myös tiedontuotannossa. Syväväärennysteknologia ja tekoäly ovat myös jo tulleet poliittisen vaikuttamisen keskeisiksi välineiksi. Ilman yhteisiä sääntöjä ihmisten saaman tiedon ja totuuden määrittely jää helposti yksityisten yritysten itsesääntelyn vastuulle.
Tällä hetkellä olemme lähinnä sääntelyn varassa, sillä eurooppalaisia vaihtoehtoja on vaikea saada nopeasti käyttöön: erityisesti sosiaaliset alustapalvelut hyötyvät suuresti skaalasta ja suurista käyttäjämääristä (mikä tunnetaan nimellä verkostovaikutus), ja käyttäjät ovat lähes poikkeuksetta päätyneet yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten palveluiden haltuun.
EU on vahva sääntelijä, mutta heikko skaalaaja: pääomamarkkinat ovat pirstaleiset, loppumarkkinat kieli- ja sääntökenttäjaettuja, ja akku- sekä harvinaisten maametallien riippuvuudet sidottuja Kiina-vetoisiin arvoketjuihin. Maailman mikrosirutuotannolle kriittisen Alankomaisen ASML:n litografian kaltaiset yksittäiset vahvuudet eivät riitä järjestelmätason vaikutusvaltaan, jos tuotantoketjujen kriittiset lenkit ovat muualla.
Euroopan digitaalisen suvereniteetin ytimeen kuuluu myös datan hallinta. Nyt data ja raha valuvat Euroopasta Yhdysvaltoihin ja Kiinaan: median mainostulot, käyttäjädata ja teknologiset ekosysteemit vahvistavat kierrettä, jossa eurooppalainen tieto tuottaa lisäarvoa muualla. Tämä “datakolonialismi” on ongelma sekä taloudellemme että demokratiallemme. Eurooppalaisen datan hyödyntäminen eurooppalaisen liiketoiminnan, tutkimuksen ja innovaation perustana on keskeistä, jotta mantereemme ei jää pelkäksi raaka-aineeksi globaaleille teknologiatoimijoille.
Jos USA–Kiina-jännitteet eskaloituvat, Euroopan sirutuonti tai pilvipalvelut voivat jäädä kilpailevien suurvaltojen jalkoihin. Samoin kiinalainen elektroniikka ja harvinaisten maametallien jalostus voivat muuttua kiristysvälineiksi, jos Kiina päättää rajoittaa vientiä entisestään; sama voi käydä myös Yhdysvaltain vaatiessa EU:lta Kiinalle tuontitulleja Venäjän painostamiseksi.
Lisäksi EU:n pyrkimys saada globaaleja teknologiajättejä kuriin on aiheuttanut erityistä kitkaa Yhdysvaltain uuden hallinnon kanssa, kun hallinnon jäsenet ja sitä lähellä olevat henkilöt ovat voimakkaasti arvostelleet EU:ta sensuroinnista digisääntelyn kautta.
On selvää, että kun unioni itse on haavoittuvainen tämäntapaiselle kiristykselle, yksittäiset jäsenmaat olisivat teknologiajättien edessä lähes voimattomia. EU:n tuleekin ottaa askelia kohti teknologista riippumattomuutta ja informaatioympäristön suojelemista.
Konkreettisia uudistuksia kohti itsenäisempää Euroopan unionia:
- EU:n tulee suhtautua informaatioympäristöön kriittisenä infrastruktuurina ja käyttää DSA:ta epäröimättä;
- Komission ehdottaman kilpailukykyrahaston on mahdollistettava pitkäjänteiset ja kohdennetut investoinnit eurooppalaiseen teolliseen ja teknologiseen perustaan, erityisesti tekoälyn, kvanttilaskennan, energiavarastojen ja tietoturvan alueilla;
- Demokratian suojatoimet; tekoälyn ja sosiaalisen median algoritmien rooli tunnustettava informaatio- ja tietoympäristön määrittelyssä ja väärän tiedon tarkoituksellisen levittämiseen ja vahvistamiseen puututtava;
- Kysynnän ja skaalautumismahdollisuuksien luonti eurooppalaisilla, luotettavilla ratkaisuilla: yhteinen datamarkkina, yhteensopivat alustastandardit ja julkiset hankinnat, jotka priorisoivat eurooppalaista kehitystä;
- Ulkomaisten sijoitusten ja vientivalvonnan vahvistaminen komission suositusten mukaisesti kolmella kriittisellä alueella: puolijohteissa, tekoälyssä ja kvantissa;
- Ennustettava ”sallittu ja nopeutettu väylä” hyödyllisille teknologisille hankkeille ja ulkomaisille sijoituksille.
Energiasektorin vakauttaminen ja vihreä siirtymä
Euroopan energiasektori on ollut tällä vuosikymmenellä sen ilmiselvä heikkous. Komissio aloitti vuonna 2019 kunnianhimoisen ohjelman kohti vihreän siirtymän globaalia johtoasemaa, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan johti vuonna 2022 äkkinäiseen prioriteettien muutokseen, kun Venäjä muutti fossiiliriippuvuuden energia-aseeksi.
EU kykeni kuitenkin selviytymään sen vakavimmasta energiakriisistä vuosikymmeniin yhteisillä hätätilatoimilla ja täyttämällä varastot vaihtoehtoisten toimittajien, kuten Qatarin ja Norjan avulla. Venäjän maakaasutuonti EU:hun on pudonnut noin puolesta 18 prosenttiin, mutta samalla EU:sta on tullut maailman suurin nestemäisen maakaasun (LNG) ostaja.
Nyt EU on Moskovan sijaan riippuvainen Washingtonista, josta yli puolet EU:n LNG-tuonnista tulee. Yhdysvaltain johto on käyttänyt ostovaatimuksia jo vaihtoehtona tariffien välttämiselle, ja sen voi odottaa toimivan niin jatkossakin. Jos Venäjä puolestaan voi edelleen tarjota halpaa maakaasua ystävällismielisille maille, riippuvuudesta tulee poliittinen haavoittuvuus.
Myös vihreän teknologian kehitys synnyttää riippuvuuksia. EU:n vihreän kehityksen ohjelma, uusiutuvien käyttöönotto ja hiilirajamekanismi ovat maailman kärkeä, mutta teknologisesti Eurooppa on äärimmäisen riippuvainen Kiinasta. Kiina hallitsee aurinkopaneelituotantoa ja akku- ja sähköautoteollisuutta sen ylivoimaisen koon tuomalla mittakaavaedulla, se jalostaa suurimman osan maailman kriittisistä raaka-aineista, ja sen monopolistinen markkina-asema mahdollistaa kilpailijoiden uloshinnoittelun. Kuitenkaan EU:n tähänastiset investoinnit eivät ole olleet alkuunkaan riittäviä, jotta esimerkiksi kriittisten raaka-aineiden strategian autonomiatavoitteet voitaisiin saavuttaa.
Vihreästä siirtymästä ei silti ole varaa vetäytyä turvallisuuden, kilpailun ja talouden vuoksi. Euroopan täytyy pyrkiä sekä ajamaan sitä itseisarvoisena, tulevaisuuskestävän talousjärjestelmän rakentamista edistävänä tavoitteena, että luoda siitä kilpailukykyetu.
Uusiutuvan eurooppalaisen energian nopea lisääminen voisi sekä purkaa haavoittuvuuksia että madaltaa energianhintoja puhtaan teollisuuden tarpeisiin, jotta kilpailukykyvajetta ja energiahintojen eroja Yhdysvaltoihin voitaisiin kuroa umpeen. Myös haitallista energiavaikuttamista on voitava torjua, ettei yksikään toimittaja voi yksin hallita EU:n energianhintoja tai pahimmillaan käyttää kotien lämmitystä sisäpoliittisen painostuksen välineenä. Yksi välivaiheen keino energia-asetta vastaan voisi olla mantereenlaajuinen energiavakuutusrahasto, joka voisi pahimpien hintapiikkien kohdalla korvata jäsenvaltioille ja kotitalouksille koituneet kustannukset suojaten samalla niitä energiamurroksen pahimpien haittavaikutusten politisoitumista vastaan.
Vetyteollisuuden tuomat mahdollisuudet ovat hyödynnettävissä riittävän alhaisessa energian hintatasossa, mutta sitä kannattaa hyödyntää vain, kun se on ainoa kannattava vaihtoehto fossiileille: terästeollisuudessa, kemiassa ja meriliikenteessä.
Konkreettisia uudistuksia kohti itsenäisempää Euroopan unionia:
- Toimet energian hinnan laskemiseksi ja Kiina-riippuvuuden purkamiseksi:
- Strategiset projektit ja IPCEI-statuksen hankkeet aurinkovoima-, akku-, elektrolyysi-, ja pienydinvoimateollisuuden ylösajamiseksi ja kriittisten arvoketjujen osien globaaliksi valtaamiseksi toimin, jotka paikkaavat riittävästi epäreilua kilpailua;
- LNG-lähteiden hajauttaminen useisiin toimittajiin;
- Energiavakuutusrahastot suojatoimeksi haavoittuvimmille jäsenmaille ja kansalaisille energiapainostusta vastaan;
- Kriittisten raaka-aineiden säädöksen (CRMA) taakse laajempi, riittävä rahoitus, vakaa ulkomaankauppa, ympäristö ja oikeudenmukaisuus huomioon ottaen;
- Hiilirajamekanismin toiminta tulee turvata ja päästömaksuja on kanavoitava päästötavoitteet saavuttaville toimijoille;
- Reilun siirtymän edistäminen paikkaamalla vihreän siirtymän haitallisia yhteiskunnallisia seurauksia, riittävillä turvaverkoilla ja panostamalla uudelleen- ja edelleenkouluttautumiseen.
Puolustusteollisuus ja puolustuksen integraatio Euroopan suojana
Euroopan pelote on näyttäytynyt tähän asti heikkoutena. Venäjä on ohjannut taloutensa sotateollisuuteen ja Eurooppa on pyrkinyt nostamaan menojaan, mutta myöhässä aikataulusta ja hajanaisuuden heikentämänä.
Samaan aikaan Ukrainan tilanne pitää Euroopan tiiviisti kiinni rintamalla. Yhdessä tulevaisuuskuvassa mahdollinen aselepo siintää horisontissa, joko epäedullisin ehdoin tai Ukrainan rintaman romahtaessa, jolloin kilpavarustelu tulevan yhteenoton varalta nousee keskeiseksi. Vaihtoehtoisesti rintama pysyy aktiivisena seuraavat vuodet, jolloin EU-maiden on pakko ottaa enemmän vastuuta Ukrainan materiaalisesta ja sotilaallisesta tuesta.
On selvää, että Euroopan on voitava uskottavasti sekä tukea Ukrainaa, että ehkäistä tai torjua mahdolliset uudet hyökkäykset myös ilman Yhdysvaltain apua. Naton hyväksymä 5 prosentin puolustusmenotavoite on konkreettinen mitta, jonka täyttäminen tulee seuraavina vuosina vaatimaan jäsenvaltioilta jättiläismäisiä investointeja, samaan aikaan kun Trumpin hallinto on uhannut vaihtoehtona ”Venäjän armoille jättämisen”.
Ukrainan sota on paljastanut Euroopan vähäiset varastot ja riittämättömän puolustusteollisen kyvyn, siitä huolimatta, että Euroopan hallitukset ovat nostaneet puolustusbudjettinsa ennätystasolle. EU- ja Nato-maat käyttävät nyt keskimäärin 1,9 % BKT:stään puolustusmenoihin. Silti lisämenot eivät ole kanavoituneet vielä suuremmaksi autonomiaksi, sillä suuri osa puolustushankinnoista on ostettu ulkopuolisilta toimittajilta, erityisesti Yhdysvalloilta. 15 ensimmäisen sotakuukauden aikana 78 % EU-maiden sotatuoteostoista oli EU:n ulkopuolelta, joten menojen kasvattaminen on hyödyttänyt Yhdysvaltojen teollisuutta eniten.
Euroopan puolustusteollinen hajaannus on tehnyt sotatuotehankinnoista hidasta ja kallista. On odotettua, että kansalliset hallitukset suojelevat omia puolustusyhtiöitään. Tästä seuraa päällekkäisyyttä: esimerkiksi kolme suurta Nato-maata, Saksa, Ranska ja Puola, kaikki käyttävät erilaisia taistelupanssarivaunuja.
Uudet yhteisaloitteet ovat pyrkineet yhdistämään voimavaroja, mutta poliittiset ja liiketaloudelliset kiistat ovat hidastaneet yritystä. Lähimpänä uhkaa sijaitsevat maat, kuten Puola, eivät odota, vaan ostavat nopeasti yhdysvaltalaisia F-35-hävittäjiä ja korealaisia K2-panssarivaunuja aseistautuakseen nopeasti. Nopeus on tärkeää, mutta ilman koordinaatiota yhteisen puolustusteollisen kapasiteetin kehitys hidastuu.
Eurooppa on jo muuttanut suuntaansa. Euroopan puolustusteollinen strategia (EDIS) ja ohjelma (EDIP) pyrkivät siirtymään projektikohtaisista tuista pysyvään, kysyntäpohjaiseen markkinaan yhteisillä hankinnoilla ja SAFE-välineen kaltaisella rahoituksella.
Strategian täytyy silti perustua tulevaisuuden sotiin, ei menneeseen maailmaan. Ukraina on osoittanut tarpeen lennokeille, elektroniselle sodankäynnille, vastatykistötulelle, turvalliselle viestinnälle ja mikrotason tarkkuudelle.
Vaikka Ranskan ydinasepelote olisikin olennaista ulottaa koskemaan koko unionia, eurooppalaisen ydinpelotteen koko on toissijainen kysymys, jos se ylipäätään on olemassa. Ydinasetabun murtuminen on niin äärimmäinen skenaario, että realistisesti Euroopan uskottavuuden onkin perustuttava konventionaalisten taistelujen voittamiseen ydinsateenvarjon alla. Se tarkoittaa panostamista tiedusteluun, nykyaikaiseen sodankäyntiin, kyberpuolustukseen, ohjuskilpiin ja pitkän matkan ohjuksiin.
Konkreettisia uudistuksia kohti itsenäisempää Euroopan unionia:
- Jatkuva ja monivuotinen EU:n tason yhteinen pysyvä tilauskirja puolustushankinnoille;
- Nopea hankinta, jolla puolustusteollisuuden komponentteja esihyväksyttäisiin yhteisillä standardeilla ja sopimuksia saataisiin käyttöön nopeammin;
- Puolustusteollisuuspolitiikan tavoitteeksi nopeus ja skaalattavuus, erikoistuminen ja fuusiot;
- Euroopan Nato-maiden vahvempi yhteistyö sotilasliiton struktuurien sisällä;
- Euroopan interventioaloite malliksi liittoumalle, joka voisi hallita alueellisia kriisejä itsenäisesti, tarvittaessa ilman Yhdysvaltojen tukea;
- Integraation lisääminen sotilaallisessa liikkuvuudessa, mm. ammusvarastojen koordinaatiolla, yhteisillä infrastruktuuriparannuksilla ja yhteisellä huoltoekosysteemillä.
Tavoitteena neljä autonomiaa
Itsenäinen Eurooppa johtavana liberaalidemokraattisena suurvaltana olisi siis valtioiden yhteisö, joka kykenisi osallistumaan moninapaiseen maailmaan yhtenä riippumattomana, aktiivisena toimijana.
Venäjän suuntaan tavoitteen tulee olla täysi irtautuminen. Euroopan tulee katkaista Venäjän sotakoneistoa ruokkivat energia- ja rahoituskanavat, pitää yllä ja laajentaa maata eristävää pakoteregiimiä, uudelleenrakentaa Ukrainaa ja toimia etulinjana Venäjän aggressiota kohtaan. Samalla alueellista koskemattomuutta on voitava puolustaa päättäväisesti.
Kiinan suuntaan Euroopan tulee purkaa riskejä realistisessa mittakaavassa. Maailmantilanne ajaa valitsemaan Yhdysvallat- ja Kiina-riippuvuuden välillä, eikä Euroopan turvallisuuden, teknologisen kehityksen ja ilmaston kannalta kannattaisi kallistua liikaa kumpaankaan suuntaan. Kanavat yhteistyölle kannattaa pitää auki, mutta silloin kun Euroopan turvallisuus ohittaa kaupan edut, irtautumiseen on syytä. Tasapainottamista voi hakea vaihtoehtoisilla toimittajilla, jotta vihreä siirtymä tai puolustustavoitteet eivät vaarannu.
Yhdysvaltain suuntaan tavoitteena on poliittisen riskin purkaminen. Erityisesti turvallisuuteen liittyvistä riippuvuuksista tulee pyrkiä irtautumaan transaktionaalisen kanssakäynnin tasapainottamiseksi. Tavoitteena on saavuttaa tasavertaisempi asema erityisesti hyödyntäen taloudellisia keinoja, joissa EU:lla on valmiuksia. Itsenäinen puolustuskyky myös vähentää mahdollisuuksia painostaa Eurooppaa turvatakuilla.
Samaan aikaan tärkeää on sisäinen toimintakyky. Perussopimuksia ei uudelleenkirjoiteta vuodessa, mutta jos uudistuspolulle ei lähdetä, Lissabonin sopimusten mahdollisuuksien rajoja lienee pakollista hyödyntää ja halukkaiden koalitioilla edetä siellä, missä tarpeellista, millä on tietysti jo aiemmin raportissa mainittu hintansa: sääntöjen legitimiteetin heikkeneminen tai koalitioiden mahdollistama sisäinen hajautuminen.
Integraation kehitys
Velkaantuminen, korkojen normalisoituminen ja vanheneva infrastruktuuri sitovat EU:n ja sen jäsenmaiden liikkumatilaa. Sääntökehikkoa on venytetty kriiseissä esimerkiksi yhteisvelkavälineellä ja hätäostoissa, mutta pysyvä kapasiteetti on jäänyt talouspolitiikan harmaalle alueelle. Tarve pitkäjänteiselle puolustus-, energia- ja teollisuusinfrastruktuurin rahoitukselle kasvaa, kun taas kansalliset budjetit joutuvat leikkaus- ja priorisointipaineeseen.
Samalla kun EU:lta vaaditaan valtavia toimia, EU:n budjetti on vain prosentin luokkaa sen jäsenmaiden bruttokansantuotteesta, ja maltillisetkin ehdotukset sen nostamisesta saavat usein välittömän vastareaktion.
Kauppapolitiikassa EU:n kantimet ovat voimakkaimmat, mutta samanlaista toimivaltaa ja päätöksentekoa pitäisi voida ulottaa myös muille sektoreille. Puolustusyhteistyö on tällä hetkellä EU:lle kriittisimpiä osa-alueita ja puolustustoimia on lisätty. Puolustuksessa integraation jatkuva syventäminen voi olla kustannustehokkuuden kannalta järkevää.
Samalla monikerroksisen integraation suuntaan voi olla välttämätöntä edetä, erityisesti jos EU aikoo toteuttaa lupauksensa Ukrainan pääsystä lähivuosina osaksi unionia.
Sisäisten reformien lykkääminen kriisitilaan vedoten tulisi kuitenkin lopettaa aikana, jolloin kriisit ovat tulleet pysyäkseen. Jos EU:n halutaan voivan tehdä oman osansa näiden kriisien ratkaisemisessa, sen on kyettävä nopeampaan ja tehokkaampaan politiikkaan. Esimerkiksi finanssikriisissä otettiin käyttöön paljon uudenlaisia työkaluja.
Tulevaisuuden talouskriiseihin tulisikin myös varautua perusteellisemmin ja järjestelmällisemmin. Samaan aikaan monet kriiseiltä suojaavat toimet vaatinevat yhteiseurooppalaisten ”vakuutusrahastojen” rakentamista.
EU:n institutionaalinen uudistaminen on tärkeä osa tehokkaampaa vastausta akuutteihin haasteisiin. Aikaikkunat mahdolliseen uudistamiseen ovat kuitenkin lyhyitä, ja samalla riskinä on mahdollisten ratifiointien ja kansanäänestysten alttius informaatiovaikuttamiselle ja ulkovaltojen epävakauttaville toimille. Lisäksi se vaatii myös jäsenvaltioilta valmiutta harkita prioriteettejaan uudelleen.
Samuel Tammekann
Samuel Tammekann työskentelee Eurooppalainen Suomi ry:n erityisasiantuntijana ja vuonna 2026 toiminnanjohtajan sijaisena. Aiemmin Tammekann on työskennellyt mm. SaferGlobe-ajatushautomon viestintäkoordinaattorina, sekä useamman vuoden ajan ennakoinnin asiantuntijana ja strategisen viestinnän ja vaikuttajaviestinnän konsulttina.
Artikkeli on osa Eurooppalaisen Suomen tulevaisuusraporttia “Euroopan hetki: Euroopan unioni globaalissa murroksessa”. Raportti pyrkii piirtämään kuvan siitä, millaisessa maailmantilanteessa EU on vuoden 2026 alussa, ja millaisia kriittisiä uudistuksia Euroopan ja Suomen olisi nyt ajettava. Analyysin taustaksi on haastateltu Chatham House -periaatteella kuuttatoista suomalaista eri alan, taustan ja sukupolven asiantuntijaa. Lisäksi lähteenä on hyödynnetty tutkimuslaitosten, tutkijoiden ja ajatushautomoiden raportteja ja teoksia kahden edellisen vuoden ajalta.
