Euroopan entiset suurvallat ovat ohjanneet suurta osaa maailman kehityksestä ristiriitaisin tuloksin, eivätkä kolonialismin jäljet ole vieläkään kadonneet. Kylmän sodan aikana loputkin eurooppalaisista suurvalloista joutuivat jaetuksi kahteen valtablokkiin ja suuri osa maailmasta itsenäistyi Euroopan globaalin siirtomaavallan perusteiden romahtaessa. Nyt kylmä sota raakoine valtapeleineen on ohi ja samalla Euroopan on torjuttava kutsu uuteen imperiumien aikaan, vaikka suverenistiset, nationalistiset ja nostalgiset voimat ovat täälläkin nousussa.
Tiivistelmä:
- Jos Eurooppa onnistuu vahvistamaan poliittista riippumattomuuttaan, sillä on mahdollisuus nousta reagoijasta aktiiviseksi geopoliittiseksi toimijaksi.
- Suhteessa globaaliin etelään on vältettävä uuskolonialismin kaikuja ja rakennettava aidosti tasavertaisia kumppanuuksia, joissa kuunnellaan ja uudistetaan yhteisiä sääntöjä – ei vain puolusteta mennyttä järjestelmää.
- Ulkopolitiikassa “viimeinen liberaali supervalta” 2020-luvulla voisi tarkoittaa neljää globaalia tavoitetta:
- 1) vapauden ja kansalaisoikeuksien suojelemista tukemalla kansalaisyhteiskuntia, vapaata mediaa, teknologian sääntelyä ja demokratian kehitystä,
- 2) rauhan ja konfliktien aktiivista ehkäisyä rauhanvälityksellä ja kriisien ennakoinnilla,
- 3) oikeudenmukaisuutta, jättämättä kehitysyhteistyötä ja rauhanrakentamista lyhytnäköisen turvallisuuspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan jalkoihin ja
- 4) planetaarisen vastuun kantamista, luovuttamatta ilmastojohtajuutta Kiinalle ja näyttämällä, että ekologinen jälleenrakennus voi yhdistyä hyvinvointiin, vakauteen ja kilpailukykyiseen talouteen.
- Euroopan on kuitenkin oltava yhtä johdonmukainen kuin avoin. Johdonmukainen avoimuus tarkoittaa, että samat arvot ja säännöt koskevat ystäviä ja vastustajia, liittolaisia ja kilpailijoita.
Euroopan unionin arvojen ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustamisen nostaminen yhteiseurooppalaiseksi tavoitteeksi luo mahdollisuuden keksiä Euroopan rooli maailmassa uudelleen. Edellinen luku käsitteli suojautumista ja kyvykkyyksien reaktiivista vahvistamista, tämä luku pyrkii puolestaan hahmottelemaan, millaista uudenlaista, rakentavaa ja roolia proaktiivinen Eurooppa voisi maailmalla ottaa.
Keskeistä on vielä nostaa esiin nöyryys, joka Euroopan – sekä purkautuvan liberaalin maailmanjärjestyksen – tulisi ottaa opiksi. Euroopan suhteellinen painoarvo maailmassa on kutistuva, ja tunnetun sanonnan mukaan maanosa koostuu enää maista, jotka ”ymmärtävät olevansa pieniä, ja niistä, jotka eivät sitä vielä ymmärrä”.
Moninapaisessa maailmassa se vaatii tasavertaista ja kunnioittavaa suhtautumista nousevaan globaaliin etelään, moniarvoisuuden hyväksymistä ja omien arvojen tekemistä todeksi esimerkillä ja johdonmukaisuudella. Se myös vaatii, että jäsenvaltioiden on voitava nähdä lyhyen tähtäimen kansallisten etujen ohi ja toimia yhteiseurooppalaisella, yhtenäisellä lähestymistavalla.
Euroopan tarkoitus kirkkaaksi
Arvopohjainen, globaalisti vaikuttava ja vastuullinen Eurooppa voisi löytää merkityksensä kirkastamalla entisestään neljää pilaria: vapautta, rauhan edistämistä, oikeudenmukaisuutta ja planetaarista vastuuta.
Vapaus tarkoittaisi demokratian ja kansalaisoikeuksien suojelua sisäpoliittisesti ja globaalisti, ei vain institutionaalisesti ja julkilausumin, vaan myös konkreettisesti: tukemalla riippumatonta mediaa ja kansalaisyhteiskuntaa, torjuen valvontayhteiskunnan kehitystä maailmanlaajuisesti teknologisella sääntelyvallallaan. Samalla sen tulee tukea demokratian kehitystä kaikkialla maailmassa.
Toiseksi Euroopan tulee olla vakauttava ja rauhaa edistävä voima. Se vaatii jo edellä mainittua itsenäisyyttä Yhdysvallat-painotteisista rakenteista, mutta myös kykyä turvata rauhaa tilanteen vaatiessa Euroopan ulkopuolella. Erityisesti se tarkoittaa diplomatian valjastamista rauhanvälitykseen ja kykyä havaita varhaisia varoitusmerkkejä kriisiytyvistä tilanteista, kuten ruokaturvasta, sotilaallisista valtatyhjiöistä ja ilmastoriskeistä.
Kolmanneksi Eurooppa on pitkään tavoitellut normatiivista johtajuutta. Mutta mitä voimakkaammin universalismista puhutaan, sitä heikommalta se on näyttänyt, kun solidaarisuus on sortunut strategisten intressien edessä. Siksi oikeudenmukaisuuden edistäminen olisi vastaus meitä heikentävään paradoksiin. Ihmisoikeudet ovat itsestäänselvyys, mutta sen lisäksi nyt vastatuulessa olevat yritysvastuun ja työoikeuden vahvistaminen, tasa-arvokysymykset, ilmastorahoittaminen ja ekologisen jälleenrakennuksen tukeminen olisivat luontevia keskittymiskohtia EU:lle.
Neljänneksi Eurooppa ei voi Yhdysvaltain vetäytyessä luovuttaa Kiinalle yksinvaltaa planetaarisen vastuun edistämisestä. Ilmastoromahdus ei ole enää ainoastaan tulevaisuutta, vaan jo nyt globaali konfliktien kiihdyttäjä. On valitettavaa, että kunnianhimoinen ilmastopolitiikka on EU:ssa kovassa vastatuulessa, sillä mallin tarjoaminen maailmalle oikeudenmukaisesta, toimivasta ja hyvinvointia lisäävästä ekologisesta siirtymästä, esimerkiksi hiilitullien ja yhteistyösopimusten kautta ohjaten, voisi olla koko maailman kannalta Euroopan vuosisadan tärkein tehtävä.
Luomalla vision uusista tavoitteista, joista edellä mainittu on yksi esimerkki, Euroopan unioni voisi päästä liberaalin nostalgian yli kohti uudenlaisen, toimivan järjestelmän rakentamista, joka voisi kestää suurvaltakilpailun läpi uudenlaisen vuosisadan.
Johdonmukainen avoimuus EU:n kumppanuuksien periaatteena
EU:lla ei aina ole varaa myöskään vaatia ehdottomuutta ja kumppanuuksien katkaisemista arvoerojen, ulkopoliittisen suuntautumisen ja demokratian vaillinaisuuksien perusteella. Sen sijaan Euroopan tulisi edistää johdonmukaista avoimuutta: ylläpitää ja edistää demokraattisia arvoja jokaisessa tilanteessa, mutta etsiä dialogia ja tehdä yhteistyötä jaettujen tavoitteiden eteen kaikkien kanssa, jotka niin haluavat tehdä. Se tarkoittaa myös sen jälkeen sovitusta kiinni pitämistä ja kaikkien tilanteiden käsittelyä universaalisti samalla tavalla, tapahtuivat ne liittolaisvaltiossa, Euroopassa tai sen ulkopuolella, talousjärjestelmästä, sotilaallisesta voimasta tai uskonnosta riippumatta.
Käytännössä Euroopan unioni jatkossakin käy kauppaa ja keskustelee epädemokratioiden kanssa. Sen päälle EU:n tulisi kuitenkin käyttää vaikutusvaltaansa ja taloudellisia kannusteitaan ohjata kansainvälisiä normeja liberaalidemokraattiseen suuntaan aina kuin mahdollista, ja ulkoista väliintuloa mieluummin muodostaa monenkeskisiä liittoumia normien rikkomista ja kansainvälisiä rikoksia vastaan alueellisten yhteistyökumppanien kanssa, kun niitä tapahtuu (mm. sanktioiden, oikeustoimien ja tarvittaessa rauhanturvaoperaatioiden välityksellä).
Lisäksi pehmeää valtaa tulee hyödyntää täydessä mittakaavassa. Opiskelijat, taiteilijat, tutkijat ja yrittäjät haluavat edelleen tulla Eurooppaan, jossa heidän ilmaisunsa ja luomisen vapauttaan suojellaan globaalisti poikkeuksellisella tavalla. Tässä välineenä ovat niin vaihdot, tutkimusyhteistyö kuin kulttuuridiplomatia.
Ennen kaikkea, menneisyyden virheistä tulee oppia. Kaikkia ongelmia ei voi ratkaista sotilasvoimalla, eikä demokratioita voi rakentaa ulkoisella väliintulolla. EU:n tuleekin kahta kovemmin tukea demokratiaa siellä, missä demokratia on kehittymässä. Tämä tarkoittaa kansalaisyhteiskunnan, vapaan median ja koulutuksen rahoittamista maissa, jotka läpikäyvät siirtymää kohti demokratiaa. Se tarkoittaa myös konfliktien juurisyihin puuttumista ja siinä avustamista, ettei nuorten ja hauraiden demokratioiden tulevaisuus kaadu ulkoiseen kriisiin, vihamieliseen vaikuttamiseen tai yhteiskuntashokkiin.
Eurooppa ja globaali etelä
Johdonmukaisen avoimuuden periaate on erityisen keskeistä suhteiden korjaamiseksi globaalin etelän kanssa. Eurooppa voi pärjätä tämän vuosisadan kilpailussa vaikutusvallasta näissä nousevissa talouksissa ja niiden geopoliittisessa suuntautumisessa vain, jos se löytää siirtomaavallan ja uuskolonialismin tilalle uuden mallin aidosta yhteistyöstä, joka perustuu molemminpuoliseen tasavertaiseen kohtaamiseen.
Ensinnäkin Euroopan tulisi kuunnella enemmän kuin julistaa. On tunnustettava, että monet kehittyvät maat kokevat, että nykyinen kansainvälinen järjestelmä: kaupan säännöt, rahoitusinstituutiot, ym. on laadittu niitä kohtaan epäreilusti ja ilman niiden ääntä. Kiinan ja Venäjän propaganda, erityisesti BRICS-yhteistyön kautta, on taitavasti onnistunut hyväksikäyttämään tätä tuntemusta esittämällä Kiinan ja Venäjän ”anti-imperialistisina” globaalin enemmistön puolustajina.
Eurooppalaisten johtajien ei tulisikaan alistua tähän narratiiviin ja niputtaa maita yhteen koherentiksi länsivastaiseksi blokiksi, vaan tarjota vaihtoehto globaalin hallinnan uudistamiseksi tavalla, joka antaa etelälle suuremman äänivallan.
Nykytilanne, jossa EU:n jäsenmaiden kehitysyhteistyön painopisteet siirtyvät yhä enemmän kauppaan, lyhyen tähtäimen turvallisuuteen ja maahanmuuton hillintään uhkaa pitkän ajan turvallisuutta ja vakaiden yhteiskuntien kehitystä, erityisesti USAID-leikkausten katastrofaalisten seurauksien jälkeen. EU ei voi yksin paikata Yhdysvaltain roolia kehitysyhteistyössä, mutta nyt olisi kriittinen hetki yhdentää ja kasvattaa Euroopan kehitysyhteistyötä esimerkiksi siirtämällä sitä jäsenmailta unionin vastuulle ja estää hyvinvoinnin taantumista globaalisti.
Samalla rohkeampi lähestymistapa, kuten Global Gateway -hankkeen laajentaminen, voisi saada aikaan näkyviä hankkeita uusiutuvassa energiassa, terveydenhuollossa ja digiverkoissa Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa, luoden Kiinan Vyö- ja tie -hankkeelle vaihtoehdon, joka ei hukuta niitä kestämättömään velkaan.
Samaan aikaan Euroopan unionin tulisi purkaa protektionismia ja hyödyntää kauppapolitiikkaansa täysimääräisesti: siteiden vahvistaminen kauppasopimuksin sekä teknologia- ja ilmastoyhteistyöllä ja kulttuurisella vaihdolla voivat tuottaa tuloksia ihmisoikeuksien, vapauden ja planetaarisen vastuun kehittämisessä ja autoritaaristen vaikuttimien torjumisessa.
Vielä yksi tulevaisuuskuva: kohti uudenlaista vapaan maailman liittoumaa?
Uudessa maailmantilanteessa Euroopan täytyy ymmärtää, että historia voi edetä useaan suuntaan, ja että länsimaiset yhteiskuntamallit eivät ole itsestään selvästi yleismaailmallisia. Euroopan unioni on kuitenkin edelleen onnistunut esimerkki liberaalista demokratiasta, oikeusvaltiosta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista, mikä inspiroi miljoonia ympäri maailmaa. EU:n kaltaiselle toimijalle on tilausta globaalien demokratioiden yhteisön keskipisteenä.
Arvoiltaan vahva EU voi vahvistaa siteitään samanmielisiin valtioihin globaalisti. Ilmiselvät kumppanit ovat vauraat ja instituutioiltaan vahvat demokratiat: Iso-Britannia, Kanada, Australia, Japani, Etelä-Korea ja Uusi-Seelanti. Jo nyt G7-kokousten kaltaiset formaatit muodostavat pohjan yhteistyölle, ja esimerkiksi Kanadan kutsumista osaksi Euroopan poliittista yhteisöä tulisi harkita. EU:n tulisi tiivistää siteitään näihin maihin säännöllisin kokouksin, turvallisuusdialogein ja yhtenäisin politiikkatoimin, esimerkiksi teknologian turvastandardien tai ihmisoikeusaloitteiden osalta YK:ssa ja sen alaisissa kansainvälisissä järjestöissä.
Näiden lisäksi Euroopan ei tule ylenkatsoa nousevia demokraattisia maita. Monet maat Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa jakavat yhteiset demokraattiset ihanteet, vaikka politiikoissa olisikin erimielisyyksiä. EU voisi tehdä enemmän menestystarinoiden tukemiseksi, tarjoten sijoituksia ja kumppanuuksia, joilla vahvistaa maiden resilienssiä ja alueellista vaikutusvaltaa, ja integroiden maita yhteiseen talouteen kauppasopimusten kautta.
Vaikkakin utopistinen, yksi tulevaisuuskuva voisi olla demokraattisten valtioiden unioni, joka Euroopan unionin mallin mukaan koordinoisi toimia kaikkia sen jäseniä koskettavissa kysymyksissä, erityisesti ympäristökriisin ratkaisussa, kaupan liikkeissä, turvallisuushaasteissa ja erityisesti maailmanlaajuisen muuttoliikkeen hallinnoinnissa. Sitoutuminen yhteiseen, hyvin resursoituun politiikkaan, joka huomioi demokraattisesti kansalaisten huolenaiheet jopa ylikansallisen demokratian kokeiluin, voisi luoda hyvin vahvoja kumppanuuksia ja institutionaalisia takuita demokratian vahvistamiseksi globaalisti.
Vaikka ajatus on utopistinen, tällainen malli voisi Euroopan unioninkin perusajatusten tavoin tehdä demokraattisesta blokista vahvan vastapainon autoritaarisia valtioita ja globaalien ”diilien ajan” toimijoiden intressejä vastaan, olivat ne maailman voimakkaimpia suuryrityksiä, ideologisia liikkeitä tai ei-valtiollisia ryhmittymiä. Sääntöpohjaisen yksinapaisuuden jälkeisenä maailmanaikana demokratioiden unioni olisi interregnumia seuraavana tulevaisuuskuvana yksi mahdollinen vaihtoehto supervaltablokeille ja kaoottiselle, nationalistiselle maailmanjärjestykselle. Tällaisen synnyttäjäksi Euroopan unioni olisi itsestään selvä vaihtoehto.
Samuel Tammekann
Samuel Tammekann työskentelee Eurooppalainen Suomi ry:n erityisasiantuntijana ja vuonna 2026 toiminnanjohtajan sijaisena. Aiemmin Tammekann on työskennellyt mm. SaferGlobe-ajatushautomon viestintäkoordinaattorina, sekä useamman vuoden ajan ennakoinnin asiantuntijana ja strategisen viestinnän ja vaikuttajaviestinnän konsulttina.
Artikkeli on osa Eurooppalaisen Suomen tulevaisuusraporttia “Euroopan hetki: Euroopan unioni globaalissa murroksessa”. Raportti pyrkii piirtämään kuvan siitä, millaisessa maailmantilanteessa EU on vuoden 2026 alussa, ja millaisia kriittisiä uudistuksia Euroopan ja Suomen olisi nyt ajettava. Analyysin taustaksi on haastateltu Chatham House -periaatteella kuuttatoista suomalaista eri alan, taustan ja sukupolven asiantuntijaa. Lisäksi lähteenä on hyödynnetty tutkimuslaitosten, tutkijoiden ja ajatushautomoiden raportteja ja teoksia kahden edellisen vuoden ajalta.
