Arvopohjainen järjestelmä on paineessa myös unionin sisällä. EU:n suurimmaksi sisäiseksi vastavoimaksi on noussut universaaleja normeja haastava suverenismi. Samalla unioni itse murentaa sääntöpohjaisuuttaan silloin, kun periaatteista joustetaan toistuvasti kriisien varjolla. EU:n on valittava, onko se arvoyhteisö vai pelkkä sisämarkkina, jonka rakenteiden ympärille halukkaat voivat rakentaa omia arvoliittoutumiaan. Molempia se ei nykyisillä rakenteilla ja veto-oikeuksilla voi täysipainoisesti olla.
Tiivistelmä:
- Osa kansalaisista kokee EU:n talous- ja arvopolitiikan hyödyttäneen vain rajattua, urbaania, kansainvälistä eliittiä. Kehitys Unkarissa, pitkä oikeusvaltiokriisi Puolassa ja kulttuurisotien logiikan leviäminen yhdistettynä teknologian vahvistamaan disinformaatioon ovat osoittaneet, kuinka haavoittuva unioni on sisäiselle autoritarisoitumiselle.
- Politiikan polarisoituessa vaarana on kehitys, jossa jäsenvaltiot eivät kykene enää muodostamaan yhteistyökykyisiä ja toimintakykyisiä hallituksia, joka suoraan heikentää myös eurooppalaista päätöksentekoa.
- Samalla unioni itse murentaa sääntöpohjaisuuttaan silloin, kun periaatteista rajatarkastuksista energia- ja kauppasuhteisiin joustetaan toistuvasti kriisien varjolla. Jos normit ovat neuvoteltavissa tapauskohtaisesti, yhteisten jaettujen sääntöjen uskottavuus heikkenee.
- Kun veto-oikeutta käytetään painostuskeinona, oli kyseessä Venäjä-pakotteet tai unionin tärkein geopoliittinen työkalu: liittymisneuvottelut, EU:n kyky suojella kansalaistensa perusoikeuksia ja toimia liberaalina geopoliittisena voimana on käytännössä alisteinen epäliberaalien johtajien mielivallalle.
- Selkein vastaus arvopohjaisemman EU:sta luomiseksi olisi luopua yksimielisyysperiaatteesta ja siirtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa määräenemmistöpäätöksiin (QMV), tai selvittää mahdollisuutta vielä suuremman enemmistön vaativan ”super-QMV”:n luomiseksi.
Suuren osan olemassaolostaan Euroopan unioni on ymmärtänyt itsensä sisämarkkinan lisäksi myös arvopohjaisena yhteisönä. Se on normatiivinen suurvalta, eli sen vaikutusvalta perustuu sotilaallisen ylivallan sijasta houkuttelevuuteen: lupaukseen demokratiasta, ihmisoikeuksista ja reiluista pelisäännöistä. Esimerkiksi monelle jäsenvaltioehdokkaalle jäsenyysneuvottelujen eteneminen on valtaisa kannuste kohti näitä periaatteita, jopa unionin tärkein geopoliittinen työkalu.
Kun tämä malli on jatkuvalla puolustuskannalla, tämä luku tarkastelee, mitä EU:n säilyminen arvopohjaisena toimijana edellyttäisi. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten Eurooppa voi edelleen puolustaa demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia uskottavasti ja tehokkaasti, kun sitä repivät sisäiset ristiriidat ja sen kansainväliset kumppanit näkevät arvot yhä enemmän vain retorisina julistuksina.
Eurooppalaisen liberalismin kriisi
EU:n laajentuminen vuoden 1989 jälkeen lähti oletuksesta, että taloudellinen integraatio toisi ennen pitkää mukanaan myös demokraattisten normien vakiintumisen – käsitteestä, joka saksaksi tunnetaan nimellä Wandel durch Handel. Jotkin jäsenvaltiot ovat kuitenkin kääntäneet sen päälaelleen keräämällä taloudellista hyötyä rapauttaen samalla omaa demokratiaansa. Unkari on kulkenut pitkän tien vaillinnaisesta demokratiasta vaaliautokratiaksi, ja Puolassa oikeusvaltiota rapautettiin vuosikausia PiS:n hallituskaudella.
Liberalismin kriisi ei ole ulkoista alkuperää, vaan myös niin kutsuttuja eurooppalaisia arvoja haastavat arvot ovat eurooppalaisia. Euroopan maailmansotien katastrofin jälkeiset julkilausumat ja universaalit liberaalidemokraattiset arvot ovat vaikuttavia, mutta parhaimmillaankin vain yksi suuntaus eurooppalaisen aatehistorian kirjossa. Euroopassa on aina ollut rinnakkaisia arvojärjestelmiä: yhteisöllisempiä, uskonnollisempia, konservatiivisia ja nationalistisia, joiden kannatus ei ole kadonnut, vaan saanut uuden poliittisen kielen 2000-luvulla.
Unionin oikeutus tulee lopulta sen kansalaisilta; heidän kokemuksestaan osallisuudesta yhteiseurooppalaiseen projektiin ja myös sen konkreettisista vaikutuksista elintasoon ja hyvinvointiin. Kun unioni puhuu eurooppalaisista arvoista, osa eurooppalaisista kuulee vain yhden tradition – usein urbaanin, kansainvälisen ja arvo- sekä kulttuuriliberaalin eliitin arvomaailman – korotettuna yleiseksi normiksi, sulkien ei-eurooppalaisina ulos sukupolvien pituisia aate- ja arvoperinteitä. Samaan aikaan eurooppalainen, erityisesti vapaana markkinataloutena ilmentynyt liberalismi ei ole kaikille tarkoittanut yhteistä vaurastumista, vaan monessa EU:hun liittyneessä entisessä sosialistivaltiossa muistellaan katkerasti talousuudistusten lisäämää köyhyyttä ja yksityistämisten seurauksia. Myös vanhoissa jäsenvaltioissa eriarvoisuus on kasvanut.
Suverenismi intergraation haastajana
Kaikista vahvimmin tämä on edistänyt 2010-luvulla eurooppalaisen laita- ja äärioikeiston yhdistymistä suverenismin taakse. Sillä tarkoitetaan valtion itsemääräämisoikeuden nostamista universaalien arvojen ja globaalin vastuun ylitse.
Suverenistista kritiikkiä liberaalia maailmanjärjestystä kohtaan on esitetty niin oikealta kuin vasemmalta, erityisesti nousevien talouksien suunnalta, mutta siinä missä vasemmistolainen kritiikki usein on keskittynyt kansainväliseen talouteen ja pääomien vapaaseen liikkeeseen, autoritaarinen kritiikki haastaa toisten maiden tai ylikansallisten instituutioiden oikeutta puuttua sisäisiin asioihin, kuten tasa-arvokysymyksiin, maahanmuuttosääntöihin tai jopa aggressiiviseen ulkopolitiikkaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ja kansainvälisen lain perusteella. Haastajia trumpilaisista dekolonialisteihin yhdistää kuitenkin usein se, etteivät ne lue itseään markkina- ja länsivetoisen globalisaation voittajiin.
Mukana erityisesti oikealla kulkee usein populistinen demokratiakäsitys, jossa tasapainottavat instituutiot häiritsevät demokratian toteutumista, mikä määritellään suoraksi suhteeksi kansan ja sitä edustavan ja puolustavan vahvan johtajan välillä. Ajatus sitä häiritsevistä globalistisista eliiteistä onkin ollut toistuva ilmiö vaalikampanjoissa Yhdysvalloista esimerkiksi Unkariin, Puolaan ja Romaniaan.
Samalla kulttuurisotien logiikka – usein Yhdysvalloista lainatun retoriikan ja teemojen kautta – on levinnyt eurooppalaiseen politiikkaan, silloinkin kuin alkuperäinen kiistakysymys ei varsinaisesti ole merkityksellinen eurooppalaisessa kontekstissa. Uutena ilmiönä on disinformaation, misinformaation ja malinformaation kiihtyvä leviäminen sosiaalisen median algoritmikuplien ja tekoälyn luoman materiaalin avulla.
Laitaoikeistolaisen ”vallankaappauksen” riski Euroopan unionissa nähdään silti hyvin vähäiseksi. Sen sijaan nähtävissä on kehitys, jossa maat eivät kykene enää muodostamaan yhteistyökykyisiä ja toimintakykyisiä hallituksia, mikä suoraan heikentää myös eurooppalaista päätöksentekoa.
Oikeutettukin suverenistinen kritiikki muuttuu erityisen vaaralliseksi silloin, kun se normalisoi poikkeuksen ja hylkää ihmisoikeudet tradition tai kansallisen erityislaadun perusteella. Väliaikaiset rajatarkastukset muuttuvat pysyviksi, maahanmuuttosopimuksista irtaudutaan eurooppalaisuuden suojeluun vedoten, vapaa lehdistö ja järjestötoiminta luetaan ulkomaisiksi agenteiksi ja virkajärjestelmä sekä eurooppalaiset tuomioistuimet politisoituneiksi.
Johdonmukaisuus vai välttämättömyys?
EU:n arvoja ja sääntöjä haastaa myös sen oma lipsuminen sääntöpohjaisuudesta. Usein sääntöjen venyttäminen ja luovat ratkaisut ovat olleet tarpeellista EU:n kehittämiseksi ja kriiseihin vastaamiseksi nopeasti, mutta kääntöpuolena sääntöjen noudattamisen välttämättömyyttä on ollut yhä hankalampaa perustella jäsenvaltioille ja EU:n kriitikoille, kansalaisista puhumattakaan.
Kun perusoikeuksista ja Euroopan unionin tuomioistuimen päätöksistä lipsutaan, olipa kyse palautuskielloista, Schengenin sisäisistä rajatarkastuksista tai perusoikeusasiantuntijoiden yksiselitteisesti ongelmallisiksi arvioimista laeista, tai jos taloudelliset intressit ylittävät tarpeen arvopohjaisille sanktioille, signaali on selvä: sääntöjä voidaan venyttää, jos politiikka niin vaatii. Sama koskee ulkopolitiikkaa: jos periaatteet näyttävät muuttuvan kumppanin mukaan, niiden normatiivinen uskottavuus heikkenee.
Arvojen uskottavuus mitataan myös siinä, miten EU itse toimijana tasapainottaa periaatteet ja intressit. Energiariippuvuuksien kohdalla moni kumppani näkee ristiriidan: sama unioni, joka vaatii sääntöperäistä järjestystä ja tukee Ukrainaa, on läpi sodan sallinut jäsenmaidensa ostaa huomattavan määrän venäläistä energiaa.
Sama koskee kauppaa ja Lähi-idän konfliktia, oli kyse Gazan tilanteesta tai EU:n tuesta autoritaarisille Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän hallinnoille vastineeksi muuttoliikkeen hillitsemisestä. Kun EU:n assosiaatiosopimuksiin kirjattuja ihmisoikeusehtoja ei johdonmukaisesti sovelleta, viesti on selvä myös globaalissa etelässä: säännöt ovat erilaiset länsiliittolaisille kuin etelän valtioille.
Jos normien noudattaminen muuttuu jälkikäteen poliittisesti neuvoteltavaksi, arvot muuttuvat pelimerkeiksi. Se heikentää unionin kykyä vaatia sääntöperäisyyttä muualla ja tekee EU:sta ulkoisen painostuksen kohteen, ei pelitilan asettajaa.
Voisiko EU puolustaa arvojaan vahvemmin?
Perustavanlaatuinen syy EU:n haasteisiin toimia ajoissa ulkopoliittisissa kysymyksissä on sen itse itselleen rakentama pakkopaita. Turvallisuus- ja ulkopolitiikassa toimiminen edellyttää edelleen useimmiten jäsenmaiden yksimielisen hyväksynnän, jolloin mikä tahansa jäsenmaa voi yksin estää kollektiivisen toiminnan.
Tämä periaate on luotu turvaamaan tärkeät kansalliset edut, mutta siitä on tullut käytännössä lamaannuttaja, jossa ulkopoliittisilla välttämättömyyksillä voi kiristää sisäpoliittisia myönnytyksiä.
EU:n arvopohjaisuus ja Kööpenhaminan kriteereissä kuvatut oikeusvaltiovaatimukset ovat olleet yllättävän varautumattomia demokratisaation suunnan kääntymiseen. Kaikista räikeimmin on toiminut Viktor Orbánin autoritaarisesti johtama Unkari, joka on toistuvasti ottanut EU-politiikan panttivangiksi veto-oikeudellaan, estäen esimerkiksi sotilaallisen avun toimituksen Ukrainaan, vastustaen Ukrainan EU-jäsenyyttä ja vesittäen pakotteita Venäjälle, kunnes hänen vaatimuksensa on hyväksytty. Usein tämä estää myös Unkarin kaltaisten maiden sanktioinnin oikeusvaltiorikkomuksista.
Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa EU:n mahdollisuudet suojella sen kansalaisten perusoikeuksia ja perusturvallisuutta, tai toimia liberaalina geopoliittisena vaikuttajana, ovat riippuvaisia autoritaaristen illiberaalien johtajien miellyttämisestä. Artikla 7:n tai SEUT:n vaatimat konsensukset ovatkin johtaneet siihen, että EU:n toiminta nopeissa kriiseissä on usein hidasta, olematonta tai pienimpään yhteiseen nimittäjään perustuvaa.
Sama ilmiö on näkynyt pienemmässä mittakaavassa myös opportunismina, muun muassa unionin laajenemisessa Länsi-Balkanilla, jossa yksittäisten EU-maiden intressit ovat voineet jumiuttaa neuvottelujen etenemisen.
Yksinkertaisin vastaus kysymykseen olisi luopua yksimielisyysperiaatteesta ja siirtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa määräenemmistöpäätöksiin (QMV), tai selvittää mahdollisuutta vielä suuremman enemmistön vaativan ”super-QMV”:n luomiseksi. Tämä olisi kuitenkin poliittisesti haastavaa, kun unionilta vaaditaan toimia ulkopoliittisiin kysymyksiin, jotka jakavat poikkeuksellisella tavalla jäsenmaita ja kansalaisia. Huomattavin käytännön esimerkki tästä ovat olleet Israelin sotarikokset ja kansainvälisen oikeuden rikkomukset miehitetyillä Palestiinalaisalueilla.
Vaihtoehtoisesti riskinä on fragmentoituminen ja arvopohjaa suojaavien päätösten eteneminen yhä enenevissä määrin halukkaiden koalitioiden kautta. Se sisältää riskin siitä, että suuremmat maat alkavat neuvotella yhä strategisemmin ohittaen pienemmät jäsenvaltiot. Uhkakuvana on tulevaisuus, jossa EU:n reformien jäätyessä yhä useammista asioista päätettäisiin hallitustenvälisesti, ja yhteisen edun ja transnationaalisen politiikan korvaisi paluu Euroopan sisäiseen suurvaltapolitiikkaan ja nollasummapeleihin. Tällaisessa tilanteessa EU ja sen instituutiot jäisivät väistämättä taka-alalle.
Yksi mahdollinen esitetty ratkaisu olisi se, että tilanteen muuttumista vaativat maat alkaisivat edetä eriytyvän integraation keinoin, mutta pysyvän rakenteellisen yhteistyön kautta. Maat voisivat esimerkiksi päättää luopuvansa veto-oikeudestaan, ja sopia äänestävänsä automaattisesti määräenemmistön päätöksen mukaisesti, vaikka niiden kanta olisikin alustavasti ollut vastahakoinen. Vaikka ulosjäänti ja päätöksen estäminen olisi sopimuksen ulkopuolisille maille edelleen mahdollisuus, tämä voisi luoda painetta liittyä osaksi ”sisäryhmää” eristäytymisen sijaan.
Arvopohjaisuuden säilyminen on valinta
EU:lla ja sen jäsenvaltioilla on käytännössä edessään valinta. Ne voivat hylätä muutosta kaupan kautta -periaatteensa ja ymmärtää unionin jatkossa yhä enemmän puhtaana kauppaliittona, säilyttäen edelleen tiiviit taloudelliset ja kaupalliset siteensä myös epäliberaaleihin jäsenmaihin. Silloin jäsenvaltioiden on otettava arvopohjaisuus laajemmin omien ulko- ja eurooppapolitiikkojensa vastuulle, mahdollisia halukkaiden koalitioita muodostaen, maiden kulloisenkin poliittisen tilanteen mukaan. Vaikka yleinen konsensus on arvo itsessään, liian usein veto-oikeudesta tulee voimakas työkalu yksittäisten populistien käsissä. Liian usein se antaa valtavirtaisemmillekin hallinnoille kannusteen lähteä mukaan vaatimuspeliin. Ei ole yhteisen eurooppalaisen edun kannalta edullista, jos päätökset keskittyvät yhä enemmän jäsenvaltioiden oman edun maksimoimiseen veto-oikeuden käyttämistä uhkaamalla.
Arvopohjainen ja globaalisti vaikuttava Euroopan unioni puolestaan vaatisi sen, että arvojen toteutuminen todella nostetaan unionin toiminnan prioriteetiksi, jonka edellytyksiä muut politiikan osa-alueet, kuten kauppa, teollisuuspolitiikka ja turvallisuus, omilla sektoreillaan vahvistavat. Eurooppa tarvitsee vision globaalisti oikeudenmukaisesta liberaalidemokratiasta, joka on nykyaikaan ja tulevaisuuteen soveltuva, ei nostalginen, ja valmis toimimaan informaatioympäristön pirstaloitumista sekä hajottavaa populismia vastaan ja suojelemaan avoimen yhteiskunnan toteutumista. Tällainen unioni valvoisi arvojensa aitoa toteutumista sisäisesti, mikä samalla vahvistaisi sen uskottavuutta globaalina normatiivisena valtana. Samalla sen taloudellinen voima ja strateginen omavaraisuus mahdollistaisivat itsenäisen vaikuttamisen demokratian ja hyvinvoinnin kehittämiseen myös globaalisti, riippumatta muiden suurvaltojen painostuksesta.
Institutionaalisia uudistuksia tehokkaampaan arvojaan puolustavaan Euroopan unioniin:
- Super-QMV:n käyttöönotto yksimielisyyden korvaajana;
- Jos konsensusta ei synny, eriytyvä integraatio ja täydentävät sopimukset;
- Yksimielisyyden vaatiminen vasta uuden jäsenmaan hyväksynnässä neuvottelulukujen sulkemisen sijaan, mahdollisesti myös lukujen toimeenpano jo ennen EU-jäsenyyttä;
- Oikeusvaltioperiaatteen ehdollisuuden toteutuminen täysimääräisesti, nopeasti ja koko budjettia koskien;
- Sanktioiden asettaminen arvoperusteisesti, ei geopoliittisesti joustaen;
- Eteneminen kohti perussopimusuudistusta, tai muuta avoimempaa tapaa muovata EU:n toimivaltojen rajoja;
- Vahvempi sitoutuminen sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi yhteiskunnan resilienssin vahvistamiseksi.
Samuel Tammekann
Samuel Tammekann työskentelee Eurooppalainen Suomi ry:n erityisasiantuntijana ja vuonna 2026 toiminnanjohtajan sijaisena. Aiemmin Tammekann on työskennellyt mm. SaferGlobe-ajatushautomon viestintäkoordinaattorina, sekä useamman vuoden ajan ennakoinnin asiantuntijana ja strategisen viestinnän ja vaikuttajaviestinnän konsulttina.
Artikkeli on osa Eurooppalaisen Suomen tulevaisuusraporttia “Euroopan hetki: Euroopan unioni globaalissa murroksessa”. Raportti pyrkii piirtämään kuvan siitä, millaisessa maailmantilanteessa EU on vuoden 2026 alussa, ja millaisia kriittisiä uudistuksia Euroopan ja Suomen olisi nyt ajettava. Analyysin taustaksi on haastateltu Chatham House -periaatteella kuuttatoista suomalaista eri alan, taustan ja sukupolven asiantuntijaa. Lisäksi lähteenä on hyödynnetty tutkimuslaitosten, tutkijoiden ja ajatushautomoiden raportteja ja teoksia kahden edellisen vuoden ajalta.
