EUROOPPALAINEN SUOMI – SUKUPOLVIEN DEBATTI -SARJA

Eurooppalainen Suomi julkaisee Suomen 25-vuotisen EU-taipaleen kunniaksi Sukupolvien välisen debatti – sarjan, jossa suurten ikäluokkien keskeiset vaikuttajat ja nuorten sukupolvien nousevat edustajat käyvät kirjeenvaihtoa Suomen EU- jäsenyyden historiasta ja tulevaisuudesta. Kirjeenvaihtoa käydään päivänpolttavista aiheista, kuten ihmisoikeuksista, demokratiasta, globaaleista kysymyksistä ja vastuullisuudesta sekä kansalaisten kansainvälisestä liikkuvuudesta. Eri taustoilla olevat henkilöt debatoivat neljännesvuosisadan kestäneestä Suomen EU-jäsenyydestä, mutta myös odotuksista tulevaisuudelle kuluvan syksyn aikana.

Edellisen kirjeen lähetti pitkäaikainen kansanedustaja ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Kirjeeseen vastaa seuraavaksi väitöskirjatutkija Yannick Lahti, joka tutkii poliittista viestintää ja eurooppalaista populismia Bolognan yliopistossa Italiassa.

Hyvä Erkki,

Kiitos kirjeestäsi. On korvaamattoman mielenkiintoista voida lukea kaltaisesi päättäjän mietteitä Suomen EU-taipaleen alkuajoista aina tähän päivään saakka. Oma suhteeni Euroopan Unioniin ja Suomeen sen osana ei myöskään ole täysin selvä saatikka mustavalkoinen. Oman sukupolveni edustajalle ominaisena EU-jäsenyys on toki tietyllä tavalla itsestäänselvyys. Kerta suurin osa jo eletystä elämästäni on tapahtunut maailmassa, jossa Suomi on osa tuota Eurooppalaista kerhoa, olisikin ihme jos sitä aktiivisesti kyseenalaistettaisiin jokapäiväisessä elämässä. Tämä on osaltaan hyvä asia, mutta toisaalta siinä piilee myös vaaroja, mikäli status quo otetaan annettuna ja oman maamme historia ennen EU:ta sekä nyt sen osana jätetään jonnekin oman elämämme kaukaisiin taustalukuihin, joihin ei edes pyritä palaamaan hakeaksemme perspektiiviä.

Mainitsemasi tapa käsitellä kiihkottomasti ja tasapainoisesti EU-politiikkaan liittyviä monitahoisia sekä haastaviakin kysymyksiä tuntuu tänäkin päivänä hyvin tervetulleelta tavalta lähestyä näiden nimenomaisten asioiden lisäksi muitakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vaikka olenkin vielä kohtalaisen nuori, on minun myönnettävä, että katsoessani taaksepäin esiteinivuosiini sekä niistä tähän päivään – täyttää mieleni tietty katkeransuloisuus. Koko 90-luvun loppu ja 2000-luvun alku olivat näin jälkikäteen tarkasteltuna melkoista optimismin – ehkä jopa naiivin ja vastuuttoman optimismin – aikaa, mutta kuitenkin vain meille joilla pyyhki jo kohtalaisen hyvin. Se Eurooppa ja Suomi, jossa minä kävin peruskoulut ja lukion, näyttää tänä päivänä jo unohdetulta aikakaudelta. Tähän ovat osaltaan vaikuttaneet niin monet tekijät kuten myös useat niistä suurista haasteista sekä niiden reagointiin vaikuttaneista ei-toivotuista poliittisista rakenteista ja ratkaisuista, jotka kirjeessäsikin mainitset.

Arkipäiväisemmällä tasolla jopa minulla on henkilökohtaisia muistoja ja havaintoja Suomesta ennen EU:ta. Vietin suurimman osan lapsuuteni kesistä äitini kotimaassa Belgiassa sekä sieltä naapurimaihin tehtyjen reissujen aikana vanhempieni ystävien luona Saksassa, Ranskassa ja Alankomaissa. Noihin aikoihin 90-luvulla, nämä maat olivat keskenäänkin kovin erilaisia Suomesta nyt puhumattakaan. Alle kymmenen vuoden ikäisenä nämä erot näkyivät tiettyjen kansainvälisten tuotteiden kuten Coca Colan tai Fantan erikoismakujen, hampurilaisketjujen lastenateriateemojen sekä VHS-videoelokuvien tarjonnan kirjossa.

Muistan myös miten lelukauppojen hyllyt olivat pullollaan uusimpien Disney-elokuvien sekä muiden tunnettujen lastensarjahahmojen oheistuotteita ynnä muuta. Suomeen ne tuntuivat rantautuvan aina vasta seuraavan talven aikana. Kyse ei ollut siitä, että itse tavaroita olisi ollut enemmän tai kotona Suomessa kaupat olisivat olleet tyhjempiä, mutta tarjonnan laajuus ja vaikkapa ”lelumarkkinoiden globaalius” näkyi jo tuolloin. Vuosi vuodelta kasvaessani tietysti mielenkiintoni kohteet muuttuivat, mutta pistin merkille, miten aina enenevissä määrin Suomalaisten kaupunkien ostoskeskusten myyntihyllyt tavaroineen tai itse kansainväliset ketjut kauppoineen alkoivat rantautuessaan muistuttamaan enemmän ja enemmän lapsuuteni kesien maita. Kunnes lopulta ne maakohtaiset erot, jotka tietysti vielä ovat olemassa, tuntuivat kuitenkin tietyiltä osin kadonneen.

Sain niin sanotusti äidinmaidon kautta hyvin kansainvälisen sekä täten etuoikeutetunkin tavan tarkastella elinolosuhteita sekä ihmisiä ympärilläni ja varmasti ruokapöydässämme keskusteltiin ajoittain myös siitä, mitä hyötyä Suomen olemisesta osana suurta Eurooppalaista perhettä suomalaisille eurooppalaisina olisi. Kasvoin kuitenkin aina siinä ymmärryksessä, että Euroopan unioni ei ole Eurooppa, vaan päinvastoin sen kansojen ja valtioiden – erilaisten ihmisten – luoma poliittinen unioni, jota ei koskaan tulisi tarkastella itsestäänselvyytenä, ei sinisilmäisesti tai silmät vaahdossa.

Kun kirjeessäsi mainitsemat saksalaiset pankit pelastettiin ja poliittisin motiiveihin perustetun rahaliitonkin kasvot mukamas säilytettiin, en voi olla ajattelematta kreikkalaisia serkkujani, joidenka sukupolven tulevaisuus (minun sukupolveni) on käytännössä uhrattu tuon tehdyn politiikan alttarilla. He selvisivät kiitos kaksoiskansalaisuutensa melko hyvin, mutta entäpä kaikki muut. EU:n perusajatusten ja arvojen pohjaksi rakennettujen pilarien äärelle tulisi palata aina kun mietimme niiden kiistattomien onnistumisien lisäksi myös niitä raskaita virheitä, joita Suomi Euroopan osana on ollut mukana tekemässä. Täytyy aina uskaltaa kysyä, että mikä inhimillinen hinta on tämän arvoinen ja onko meillä muita vaihtoehtoja.

Suurien haasteiden edessä kysymysten tulisi olla paljon paljon kunnianhimoisempia kuin ne banaalit ja väsyneet ”Onko EU hyvä vai paha” ja ”Pitäisikö nyt erota vaan EU:sta”, joita olemme viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana joutuneet kuulemaan.

Isäni, joka varmasti on kriittisyydestään huolimatta loppupeleissä aina eurooppalaisen yhtenäisyyden puolella, vei meidät kesäisin Flanderiin, Ieperin-kaupungin lähistöllä sijaitsevalle hautausmaalle katsomaan ensimmäisen maailmansodan saldoa: loputonta valkoista ristimerta.  Hän totesi aina, että niin paljon kuin poliittisten päätösten kaksinaamaisuus tai toimimattomuus tai mikä lie saattaakin turhauttaa, niin meidän on uskottava, että niidenkin kansainvälisesti yhdessä tehtyjen virheiden – sekä onnistumisien täytyy – olla epätäydellisyydessäänkin, arvokkaampia ja aina parempi sekä arvokkaampi tie kuin se, joka johti meidät eurooppalaiset sotimaan keskenään, jättäen jälkeensä vain nuo sodan muistot. Euroopan unionin on kuitenkin jäseniensä kautta uskallettava vastata menneisyyden kaikujen lisäksi myös tänä päivänä ja huomenna nousevien, elävien eurooppalaisten haasteisiin.

Yannick Lahti, väitöskirjatutkija