EUROOPPALAINEN SUOMI – SUKUPOLVIEN DEBATTI -SARJA
Eurooppalainen Suomi julkaisee Suomen 25-vuotisen EU-taipaleen kunniaksi Sukupolvien välisen debatti – sarjan, jossa suurten ikäluokkien keskeiset vaikuttajat ja nuorten sukupolvien nousevat edustajat käyvät kirjeenvaihtoa Suomen EU- jäsenyyden historiasta ja tulevaisuudesta. Kirjeenvaihtoa käydään päivänpolttavista aiheista, kuten ihmisoikeuksista, demokratiasta, globaaleista kysymyksistä ja vastuullisuudesta sekä kansalaisten kansainvälisestä liikkuvuudesta. Eri taustoilla olevat henkilöt debatoivat neljännesvuosisadan kestäneestä Suomen EU-jäsenyydestä, mutta myös odotuksista tulevaisuudelle kuluvan syksyn aikana.
Edellisen kirjeen lähetti EU-vaikuttaja ja tohtorikoulutettava Aura Salla ja keskustelua jatkaa seuraavaksi kansanedustaja Erkki Tuomioja. Hän toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 2000–2007 ja 2011–2015. Vuosina 1999–2000 hän oli kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustajana hän on toiminut vuosina 1970–1979 sekä vuodesta 1991 alkaen. Tuomiojan kirjeeseen vastaa väitöskirjatutkija Yannick Lahti, joka tutkii poliittista viestintää ja eurooppalaista populismia Bolognan yliopistossa Italiassa.
Hyvä Yannick,
Ennen EU kansanäänestystä totesin, että olen 60 prosenttisesti jäsenyyden kannalla ja 40 prosenttisesti sitä vastaan. Uskon että tämän saman No jaa-rintanappini mukaisen asenteen jakoi ratkaiseva osa äänestäjistä.
Meille satoi neuvoja EU:sta siitä, että kansanäänestys tuli hoitaa EU:n ihanuutta julistavilla kampanjoinnilla, eikä jäsenyyden mahdollisille kielteisille puolille saanut antaa pienintäkään sijaa.
Näitä neuvoja seuraamalla olisimme jääneet unionin ulkopuolelle. Mustavalkoinen asetelma on sellaisenaan väärä ja se että mahdollisimman avoimesti arvioidaan kaikkia hyviä ja huonoja puolia niitä kieltämättä tai vähättelemättä saa paljon laajemman hyväksynnän.
Tällainen kiihkoton ja tasapainoinen tapa arvioida monitahoisia kysymyksiä jäi myös kansanäänestyksen jälkeen hallitsevaksi EU-asioiden käsittelytavaksi. Ruotsissa kahtiajako jäi pitkään hallitsemaan Ruotsin EU-politiikkaa. Meillä eivät vastustajatkaan päätöksen jälkeen yleensä kyseenalaistaneet jäsenyyttä, vaan se otettiin annettuna asiana jonka puitteissa oli toimittava Suomelle parhaalle mahdollisella tavalla, piti itse jäsenyydestä tai ei.
Siten eduskunnan Suuri Valiokunta pystyi laatimaan yksimielisesti mietintönsä Suomen rahaliittoon liittymisestä antaen tasapuolisesti tilaa niin liittymistä puoltaville kuin sitä epäröiville näkemyksillä. Vasta mietinnön viimeisen kappaleen osalta, jossa piti ottaa kantaa kaiken edellä sanotun valossa siihen, oliko rahaliittoon 25 liittyminen perusteltua, jouduimme äänestämään.
Kun nyt tänään kaiken jälkeen tarkastelee EU:n ja EMU:n hyviä ja huonoja puolia ei prosenttijakaumien ynnäämisessä ole enää mieltä. Brexitin esimerkki ei näy rohkaisevan missään edes paatuneimpia euroskeptikkoja kampanjoimaan oman maansa EU-eron puolesta.
Rahaliiton suhteen tilanne ei ole mustavalkoinen. Kirjoitin ennen liittymistä pienen kirjan Markka vai euro? jossa kävin läpi rahaliittoon liittyneitä ongelmia. Sittemmin ne näyttävät toteutuneen jopa ennakoitua laajemmin. Sitä olisiko Suomi pärjännyt paremmin rahaliiton ulkopuolella ei jälkikäteen voi varmuudella tietää. Sen kuitenkin voi todeta, etteivät Ruotsi ja Tanska näytä kovin huonosti pärjänneen omilla valuutoillaan.
Rahaliiton valuviat olivat ilmeisiä. Kyse oli poliittisesta hankkeesta, joka haluttiin toteuttaa ennenaikaisesti uskoen siihen, että se pakottaisi myöhemmin vastahakoiset EU-maat hyväksymään myös rahaliiton toimintakyvylle tärkeän talousliiton riittävine tulonsiirtoineen ja liittovaltiobudjetteineen.
Osin tätä puutetta korvaamaan kehitettiin rahaliiton pitkälti hatusta vedetyt lähentymiskriteerit eli vakaussäännöt, jotka asettivat maksimiksi kolmen prosentin BKT-osuuden budjettialijäämille ja 60 % maitten velka-asteelle. Rahaliiton synnyttyä tätä täydennettiin vielä typerämmällä vakaussopimuksella, joka edelleen kiristi budjetin alijäämäkriteeriä ja joka Suomessakin EU- vaatimusten mukaisesti on viety lainsäädäntöön.
Näiden sääntöjen mekaaninen soveltaminen aiheutti suuria vahinkoja ja menetyksiä. Ne eivät sopineet silloiseen maailmaan, puhumattakaan nyt Covid-19 kriisin jälkeisestä maailmasta, joka on tehnyt niistä irrelevantteja.
Rahaliiton säännöt muotoiltiin aikana, jolloin uusliberalistinen usko markkinavoimien ihanuuteen ja erehtymättömyyteen olivat suurimmillaan. Uskonkappaleiksi nousivat vakaussopimuksen velkaantumista ja alijäämiä kiroavat rajoitteet sekä luottamus siihen, että pankit ja markkinavoimat tekevät vain oikeita ratkaisuja.
Tähän liittyi myös Euroopan Keskuspankille annettu täydellinen itsenäisyys, jossa sille ei annettu muuta ohjeistusta kuin inflaation torjunta.
Kun finanssikriisi 2007 iski, rahaliiton heikkoudet kostautuivat. Ylivelkaantuneet maat pakotettiin matokuurille, jossa säästämispakkoa käytettiin uusliberalististen tulonsiirtojen leikkaamis-, palvelujen heikentämis- sekä julkisten tehtävien ja kansallisvarallisuuden yksityistämisohjelmien läpiajamiseen. Tuloksena oli sosiaalinen katastrofi ilman toivottua talouden parantumista. Kasvu leikkaantui kaikissa EU-maissa. Eniten laskua koki kovia kokenut Kreikka, jossa BKT laski kuutena peräkkäisenä vuonna, enimmillään yli 9 % vuonna 2011.
Menetyksiä Euroopan laajuisessa taantumassa kokivat myös Saksa ja Ranska. Ne olivat itse aiemmin rikkoneet alijäämärajoja seuraamuksitta, mutta tukivat nyt tiukkaa kuripolitiikkaa. Niille oleellista oli, että EKP:n ja komission toimet tähtäsivät vain yhtäällä holtittomaan velanottoon syyllistyneiden maiden kurittamiseen ja toisaalla yhtä lailla holtittomaan lainanantoon ja sitä kautta itsensä vaikeuksiin saattaneiden pankkien pelastamiseen. Ei ole sattuma, että tämä koitui ennen muuta saksalaisten ja ranskalaisten pankkien pelastukseksi.
Kyse ei ollut vain menetysten jakosuhteesta vaan siitä, että valittu toimintalinja, jossa velkasaneeraus oli alusta alkaen poissuljettu johti menetyksiin kaikissa maissa.
Velkaantuneesta Kreikasta 2009 alkanut ja siitä laajentunut eurokriisi on pakottanut EU:n tekemään merkittäviä korjausliikkeitä, kuten Euroopan vakausmekanismin ja pankkiunionin perustaminen. Niiden loppuun saattaminen on kuitenkin edelleen kesken tilanteessa, jossa COVID- 19 kriisi on totaalisesti laittanut taloudenhoidon tehtävät uuteen uskoon.
Erkki Tuomioja, kansanedustaja
