Teemu Vaarakallio

Euroopan unioni on maailman edistyksellisin globaali ilmastotoimija. Tämä ei valitettavasti kerro juuri mitään, sillä rupusakissa edukseen esiintyminen ei tee kenestäkään johtajaa tai vastuunkantajaa sanojen varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi sovun löytäminen 2050 päästövähennystavoitteesta on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, vaikka tieteilijät ovat asettaneet takarajan hiilineutraalille Euroopan unionille vähintään 10 vuotta aikaisemmaksi.

Ilmastopolitiikan taso on kauttaaltaan jäljessä tieteen asettamia tavoitteita, mikä antoi Suomelle ainutlaatuisen mahdollisuuden kaventaa tieteen ja politiikan välistä kuilua valtioliittotasolla, ja samalla terävöittää omaa ulkopoliittista profiiliaan. Optimaalisesta hallituskokoonpanosta ja valtavasta kansalaisjärjestökentän tuesta huolimatta puheenjohtajakausi esitti enemmän hämmentäviä kysymyksiä kuin tarjosi kunnianhimoisia vastauksia.

Suomen puheenjohtajakauden ajoitus oli ilmastonäkökulmasta kiehtova, ja olosuhteet tälle tuhannen taalan paikalle pedattiin varhain. Syksyllä 2018 akateeminen yhteisö ja kansalaisten ruohojuuriliikehdintä sovittelivat ilmastojohtajan viittaa harteilleen. Ensin koululainen Tukholmasta aloitti koululakot, jotka ovat vuoden kuluessa johtaneet ennenäkemättömään nuorten vetämään ja tekemään ilmastovaikuttamiseen. Vain kaksi kuukautta Gretan portaille istahdusta myöhemmin IPCC:n julkaisema raportti 1.5 Celsius-asteen ja 2 Celsius-asteen lämpenemisen välisistä eroista järisytti poliittisia yhteisöjä läpikotaisin. Kyse ei ollutkaan vain tuskin havaittavasta elohopean liikkeestä mittarissa, vaan jäättömien kesien kymmenkertaistumisesta Arktiksella, useiden kymmenien miljoonien ihmisten altistumisesta hengenvaarallisille lämpöaalloille ja käytännössä kaikkien korallien maailmanlaajuisesta tuhosta. Tätä sukupuuttoaaltoa ja kansallisten hallitusten toimettomuutta vastustamaan syntyi lisäksi uusi kansainvälinen Extinction Rebellion liike, joka on kasannut painetta ilmastopäätöksentekoon väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden keinoin.

Suomessa perinteiset parlamentaarista väylää vaikuttavat ympäristöjärjestöt ja uudet kamppanjat toimivat ilmastokentän päärooleissa kevään 2019 aikana. BirdLife, Greenpeace, Fingo, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Natur och Miljö, Protect Our Winters, Suomen Luonnonsuojeluliitto ja WWF Suomi pyrkivät yhteisellä Korvaamaton-kamppanjalla tekemään niin Euroopan unionin parlamenttivaaleista kuin kotimaisia eduskuntavaaleistakin ilmastovaalit. Lisäksi täysin vapaaehtoisvoimin toteutettu Ilmastoveivi2019-kamppanja keräsi yli 60 tuhatta allekirjoitusta vetoomukseen, jolla vaadittiin Suomea olemaan kokoaan suurempi vaikuttaja myös kansainvälisessä ilmastopolitiikassa, järjestämään puheenjohtajana valtiojohtotasoinen ilmastohuippukokous, sekä tekemään aloite Euroopan Unionin ilmastopakettien uudelleen neuvottelemisesta 1.5 asteen politiikan mukaisiksi.

Kamppanjointi ja vaikuttaminen näkyivät vaalituloksissa ja konkreettisissa politiikkalupauksissa. Ehdokas ehdokkaan perään toisteli avainsanoja EU:n päästökaupan laajentamisesta ja syventämisestä, sekä kunnianhimon tasonnostosta. Suomen EU-puheenjohtajuuden kannalta merkittävämmissä eduskuntavaaleissa 82 prosenttia äänestäneistä antoi äänensä 1.5 asteen ilmastopolitiikkaan sitoutuneelle puolueelle. EU:n aseman vankistaminen globaalina ilmastojohtana asetettiin Suomen puheenjohtajakauden prioriteetiksi, ja hallitusohjelmaan saatiin läpi Ilmastoveivi2019-kampanjan ajama kirjaus ilmastohuippukokouksen järjestämisestä puheenjohtajakauden aikana. Kansalaisjärjestöjen varovaista toiveikkuutta ja kokemusta vaikuttamisen mahdollisuuksista ruokittiin entisestään vasta valitun hallituksen toimesta määrittelemällä Suomelle kunnianhimoinen tavoite saavuttaa ilmastoneutraalius vuoteen 2035 mennessä.

Kauniit korulauseet täydentyivät nopeasti myös merkittävillä symbolisilla toimilla, jotka loivat kuvaa ilmasto-omistautuneesta puheenjohtajasta. Perinteisten tavaralahjojen sijasta Suomi päätti kompensoida kaikkien kokousvieraidensa lennot, ja onpa ympäristöministeriön mukaan Finlandia-talokin valikoitunut kokouspaikaksi hyvien julkisen liikenteen kulkuyhteyksiensä vuoksi. EU2019.fi -sivuston mukaan lähes kaikki neuvoston kokoonpanot ovat puheenjohtajakauden aikana käsitelleet keinoja, joilla ilmastoneutraalius voidaan saavuttaa. Lisäksi kiertotalousmallit etenevät ja muovipilleistäkin ollaan pääsemässä eroon.

Päästövähennystavoitteet ja huumaava hiljaisuus

Lokakuussa Suomen puheenjohtama neuvosto vahvisti päätelmät, jotka ohjaavat unionin poliittista agendaa joulukuun COP25 ilmastokokouksessa Chilessä. Päätelmistä löytyi paljon hyvää. Neuvosto pani esimerkiksi tyrmistyneenä merkille arktisen alueen yli kaksi kertaa nopeamman lämpenemisen verrattuna maailmanlaajuiseen keskiarvoon, sekä korosti sukupuolitietoisen suunnittelun ja täytäntöönpanon merkitystä tehokkaiden ja vaikuttavien ilmastotoimien takaamiseksi. Tärkeämpää kuitenkin on se, ettei päätelmissä otettu sanallakaan kantaa EU:n antamien 2030 päästövähennystavoitteiden kiristämiseen.

Kunnianhimosta ja kompensaatioista huolimatta sitovien päästövähennystavoitteiden osalta Suomi ei ole saanut puheenjohtajakaudellaan aikaan lainkaan merkittävää edistystä. Tällä hetkellä EU on vuoteen 2030 mennessä sitoutunut Pariisin ilmastosopimuksen puitteissa leikkaamaan päästöjään 40 prosenttia vuoden 1990 tasoon nähden, mikä olisi surkuhupaisan vähän, ellei vaakalaudalla olisi täysmittainen humanitäärinen katastrofi. Useiden ulkopuolisten arvioiden mukaan todellinen vaadittu päästövähennystaso olisi noin 65%, jotta lämpeneminen olisi todellisuudessa mahdollista rajata alle kahden asteen.

Parlamentti on nostanut oman vastaavan päästövähennystavoitteensa 55 prosenttiin, ja saman tasonnoston puolesta on puhunut aktiivisesti myös komission vastavalittu puheenjohtaja Ursula von der Leyen. Siksi myös Suomella olisi ollut ainutlaatuinen mahdollisuus kirittää muita jäsenmaita kantamaan kollektiivista vastuuta ja nostamaan neuvoston vastaavaa päästövähennystavoitetta. Suomi ei kuitenkaan ole avannut neuvostossa keskustelua 2030 päästövähennystavoitteen kiristämisestä. Hallituksesta tihkuneiden tietojen mukaan on parempi viedä kiristys läpi komissiovetoisesti, sillä komissiossa päästövähennystavoitteen kiristäminen voidaan hoitaa määräenemmistöllä, kun taas neuvostossa päätös vaatisi yksimielisyyden.

Tämä retoriikka on oivaltava johdatus siihen, kuinka väärin johtajuuden ja rohkeuden käsitteet on hallituksessa ymmärretty. Komission virkaanastuminen myöhästyi jälleen kuukaudella, ja on yhjä epäselvää, koska se saavuttaa todellisen operatiivisen toimintakyvyn. Siksi on vastuutonta odottaa toisen toimielimen näyttävän suuntaa ilmastotoimien osalta, ajan loppuessa auttamatommasti kesken. Myös strategisesta näkökulmasta voisi olla perusteltua, ettei kiristyksiä jätetä yhden toimielimen johdettavaksi, vaan painetta luodaan samanaikaisesti monesta eri tulokulmasta. Suomi on kuitenkin johtajuuden sijasta valinnut strategiakseen ajan pelaamisen, mikä siirtää vaikeat neuvottelut neuvoston päästövähennystavoitteiden kiristämisestä tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Kaiken huipuksi EU ei ole edelleenkään päässyt yhteisymmärrykseen tavoitteestaan olla hiilineutraali vuonna 2050. Tätä ei kuitenkaan tulisi nähdä erityisen valitettavana, sillä mikäli vuoden 2030 osalta päästövähennystavoitteita ei saada hilattua roimasti ylös, on neutraaliuden tavoitteleminen vuoteen 2050 mennessä silkkaa utopiaa. Kyynisimmät analyytikot ovatkin ehdottaneet, että vuoden 2050 ympärillä pyörivä keskustelu on ajanpeluuseen tähtäävä harhautus, jonka tuoman liikkumatilan turvin ikävät päästövähennystavoitteet voidaan siirtää entistä kauemmaksi tulevaisuuteen, seuraavien “päättäjien”  huolehdittavaksi.

Sanoista päinvastaisiin tekoihin

Päästövähennystavoitteiden nostamista koskeva epäonnistuminen on vielä suhteellisen luontevaa lukea Puolan ja Unkarin, tai vaihtoehtoisesti EU:n yksimielisyyteen perustuvan päätöksentekorakenteen syyksi. Kansalaisjärjestökentän suureksi suruksi on puheenjohtajakauden edetessä kuitenkin paljastunut useita ilmastorikoksia, joista Suomen hallitus on ollut yksinomaisesti vastuussa.

Ensimmäiset epäilyt ilmastokunnianhimon teennäisyydestä ja valikoivuudesta saatiin jo elokuussa. Vielä 23. päivä elokuuta nuorille Iin ilmastopäivillä puhunut eurooppaministeri Tytti Tuppurainen lupasi hallituksen järjestävän korkean tason ilmastohuippukokouksen, kuten hallitusohjelmassa oli sovittu. Kuitenkin alle viikossa hallitus päätyi perumaan tilaisuuden järjestämisen. Kun Ilmastoveivi -kamppanjan vapaaehtoiset kysyivät syitä hallitusohjelmassa annettujen lupausten pettämiselle, kertoi opetusministeri Li Andersson hallituksen edustajana, ettei Säätytalolta ollut löytynyt hallitusohjelmaa valmisteltaessa osaamista tai ymmärrystä siitä, miten huippukokous järjestetään tässä aikataulussa. Mikäli Suomen hallituksella ei ole osaamista huippukokouksen järjestämiseen, sopii vähintäänkin kysyä, miten se kykenisi ratkaisemaan ilmaston lämpenemiseen liittyvät moninverroin vaikeammat ja kiireellisemmät haasteet.

Pahin isku vasten ilmastotoimijoiden kasvoja saatiin kuitenkin vasta lokakuussa: Suomen Luonnonsuojeluliitto onnistui hankkimaan käsiinsä dokumentin, joka osoitti Suomen hallituksen käyvän salaisia neuvotteluja Euroopan unionin komission kanssa metsäkadosta aiheutuvien päästöjen mitätöimiseksi. Pääministeri Antti Rinteen hallitus on vaatinut maankäyttösektoria koskevaan LULUCF-asetukseen joustomekanismeja, jotka mahdollistaisivat metsäkadon entistä kiivaamman kiihdyttämisen Suomessa. Metsä- ja maankäyttösektorin hiilensidonta ja -varastointikyky on kuitenkin ensiarvoisen tärkeässä asemassa 1.5 asteen polulle pääsemiseksi, mikä tekee Suomen hallituksen salassa edistämistä päästöjen piilotusprojekteista ilmastonäkökulmasta täydellisen vastuuttomia ja kestämättömiä.

Myös komission suunnalta on suhtauduttu Suomelle annettuihin erivapauksiin kriittisesti. Maa- ja metsätalousministeriö on kuitenkin keskustan johdolla pyrkinyt edistämään näiden erivapauksien täytäntöönpanoa, mikä lisää myös hallituksen sisäistä skismaa. Tämä näyttäytyy ulkopuolisten silmissä kaikkea muuta kuin luottamusta herättävänä johtajuutena, vaikka tapausta kuinka yritettäisiin hyvitellä kutsumalla kansalaisyhteiskuntaa ministeriöihin kuulemaan koottuja selityksiä.

Tilanneanalyysin ongelmat ja seuraukset

Kansalaisten vaatimien ja tukemien, hallitusohjelmaan kirjattujen lupausten pettäminen, sekä salassa käydyt metsäkatoa edistävät neuvottelut ovat paitsi pelkurimaisia, myös äärimmäisen vaarallisia poliittisen luottamuksen näkökulmasta. Julkisissa ulostuloissaan ilmastojohtajuutta haikaileva ja kunnianhimoa kuuluttava hallitus näyttää kerta toisensa jälkeen, miksi sanomiset ja tekemiset on ensiarvoisen tärkeää osata erottaa toisistaan: kun “johtajina” ja “vastuunkantajina” itseään pitävät tahot epäonnistuvat jatkuvasti ja jäävät kerta toisensa jälkeen kiinni totuuden kaunistelusta, ei kansalaisilla lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää itse huolta itsestään.

Ennennäkemätön kansalaisyhteiskunnan ilmastoherääminen on euroopanlaajuinen ilmiö. Toistaiseksi suurimmat massat ovat marssineet kaduilla rauhanomaisesti, mutta myös väkivallaton kansalaistottelemattomuus poliittisen vaikuttamisen keinona on kasvattanut suosiotaan. On epäselvää, minkälaisen tilanneanalyysin pohjalta hallitus Suomessakin kuvittelee, että sen on yhtäältä mahdollista esiintyä ilmastojohtajana, ja toisaalta vesittää seläntakana pienimmätkin askeleet kohti hiilineutraalia Euroopan unionia. Kovin montaa kaunista lopputulemaa tälle kehitykselle on vaikea kuvitella.

Oikeusvaltioperiaatteita haastetaan ympäri maailmaa, eikä Euroopan unioni ole ollut immuuni kehitykselle. Demokraattisen luottamuksen rakentamisen sijasta ilmastotoimien ja lupausten välinen ristiriita lisää entisestään tyytymättömyyttä vallanpitäjiin, ja lisää epäluuloa instituutioiden kykyyn ratkaista ongelma. Kansalaisjärjestöjen aktiivisuus ja tuki kunnianhimoiselle ilmastopolitiikalle on ollut kädenojennus päätöksentekijöille, jolla on pyritty samanaikaisesti vahvistamaan demokraattisten vaikutuskanavien legitimiteettiä. Kuten neuvostokin päätelmissään toteaa, kansalaisyhteiskunta ja kansalaiset, erityisesti nuoret, vaativat voimakkaasti tehokkaampia toimia ja tiukempia tavoitteita.

Vastaukset vaatimuksiin antavat kuitenkin odotuttaa, ja kädenojennukseen tarttumisen sijasta on turvauduttu alentaviin pääntaputuksiin. Toisin kuin neuvoston puheenjohtajuus, ei ilmastojohtajuus tipahda vuorollaan kenelle tahansa. Johtajuutta ei rakenneta toistelemalla johtajuutta ja kunnianhimoa, vaan tekemällä rohkeita avauksia. Suomi on varmasti tehnyt tällä puheenjohtajakaudella enemmän kuin se olisi tehnyt joitakin vuosia sitten. Ja se on varmasti tehnyt enemmän, kuin moni muu jäsenmaa tekisi. Rupusakissa edukseen esiintyminen ei kuitenkaan tee kenestäkään rohkeaa tai johtajaa, sillä määritelmät eivät ole suhteellisia.

Vähän vastauksia, paljon kysymyksiä

Kysymykset Euroopan unionin sitovista päästövähennystavoitteista vuosien 2030 ja 2050 osalta ovat edelleen avoinna. Päästökaupan laajentamiseen ja syventämiseen liittyy ongelmia, ja markkinavakausmekanismin päästöoikeuksien hintoja nostava vaikutus tulee realisoitumaan aivan liian myöhään. Yhteinen ymmärrys hiilitulleista puuttuu. Mittareiden ja tehokkaimpien toimintamallien määrittelyiden keskeneräisyys ei kuitenkaan voi olla tekosyy, jonka verukkeella unioni lykkää rohkeiden ja välttämättömien tavoitteiden asettamista. Erityisen kummallisena on näyttäytynyt Suomen hallituksen aneemisuus vaikuttavassa ilmastotoiminnassa, ja toisaalta samanaikainen aktiivinen sohiminen kaikissa niissä porsaanrei´issä, joissa sillä on sunkin ollut mahdollisuus edistää kansallista etua yhteisestä pallosta piittaamatta.

Jos aikaisemmin on kyseenalaistettu Euroopan unionin kyvykkyttä johtaa globaalia ilmastotaistelua, on kysymyksenasettelu siirtynyt entistä enemmän arvioon kotimaisen hallituksen valmiuksista, kyvyistä ja tahtotilasta vaikuttaa Euroopan unionissa. Kansalaisyhteiskunta teki valtavan työn, jotta niin Suomen hallituksella kuin Euroopan unionillakin olisi riittävän tukeva selkänoja, jota vasten nojaten se voisi tehdä todellista puolentoista-asteen politiikkaa. Puheenjohtajakauden tuloksien perusteella tällä työmäärällä ja parlamentaarista väylää vaikuttavilla kamppanjoilla ei kuitenkaan saada instituutioiden ja niissä vaikuttavien päättäjien toimia sovitettua yhteen tieteellisen tiedon asettamien planetaaristen rajojen kanssa. Isoin avoin kysymys kuuluu, mistä löytyy seuraava realistinen vaikuttamiskanava.

Teemu Vaarakallio

Kirjoittaja on ilmasto- ja Ilmastoveivi2019 -aktiivi sekä Tähdistö-lehden päätoimittaja.

Kirjoitus julkaistaan osana Eurooppalaisen Suomen hanketta, joka käsittelee Suomen EU-puheenjohtajakauden painopisteitä ja teemoja.