Eurooppalaisten johtajien puheet ”EU-armeijasta” on suomalaisessa julkisessa keskustelussa torpattu toistuvasti, yksimielisesti ja yllättävän ponnekkaasti. Varovaisuus on hyvin perusteltua, mutta avoimempi lähestymistapa olisi sekä virkistävä että rakentava.
Ensimmäisen kerran kohistiin keväällä 2015. Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker oli peräänkuuluttanut yhteisen eurooppalaisen armeijan perustamista, koska se hänen mukaansa viestisi Venäjälle EU:n sitoutumisesta arvojensa puolustamiseen ja tekisi unionista vakavasti otettavan kansainvälisen toimijan. Toisen kerran otsikoita tahkottiin marraskuussa 2018, jolloin Ranskan presidentti Emmanuel Macron ilmoitti haluavansa eurooppalaisen armeijan perustellen, että Euroopan täytyy voida tarvittaessa puolustaa itse itseään uhkia vastaan. Vettä myllyyn lisäsi Saksan liittokansleri Angela Merkel, joka ilmaisi tukensa Macronin ajatukselle vedoten siihen, että Eurooppa ”ei enää voi laskea muiden varaan”.
Huomiota herättävistä sanavalinnoista huolimatta sen puoleen Juncker, Macron kuin Merkelkään ei tosin konkreettisesti ehdottanut mitään, mikä muistuttaisi armeijaa perinteisessä mielessä. Aloitteiden tai edes ehdotusten sijaan puheet ”EU-armeijasta” olivat hyvin retorisia – niin retorisia, että voi ihmetellä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kiirettä mitätöidä niitä. ”Ei realistinen kehityskulku, eikä tule tapahtumaan.” ”Ihan ajatuksen asteella, pitkä matka käytännön toimiin.” ”Katteettomia odotuksia.” ”Ei erityisen hyvä idea.” ”Ei näköpiirissä.” ”Ei edistä keskustelua.” ”Ei innosta.” Poliitikot ja asiantuntijat moittivat ideaa kilvan vakuuttaen, että EU:n yhteistä armeijaa ei ole eikä tule. Kansallisesta puolustuksesta ei olla luopumassa, puheet ovat puheita – visiointia, EU:n yhtenäisyyden tukemista ja symbolista julkisuuspeliä ulkovaltoihin nähden.
Keskustelusta sukeutui kuin yksi iso, jyrkkä tyrmäys aloitteelle, jota ei koskaan tehtykään. Ei Juncker, Macron eikä Merkel kehottanut luopumaan kansallisista puolustusvoimista. Juncker ja Merkel halusivat täydentää Naton tehtäviä, eikä Macronkaan avoimesti haastanut Natoa. Kaikki puhuivat pitkän aikavälin kehityksistä.
Suomalaisten kommentoijien reaktiot on tietenkin nähtävä kontekstissaan. Suomalaiseen tapaan tehdä ulkopolitiikkaa ei oikein istu spekulointi ja maalailu. Täällä lähtökohtina ovat – sinänsä terveet ja järkevät – realismi ja pragmatismi. Suomalainen poliitikko ei halua turhaan provosoida sen puoleen Moskovaa kuin Washingtoniakaan, eikä suomalainen asiantuntija ansaitse kannuksia lähtemällä ajatusleikkeihin. Historiallisesti liittoutumattoman maan poliitikkojen kannalta puhe EU-armeijasta voi olla myös vaalipoliittinen riski: vuoden 2017 Eurobarometrin mukaan ajatuksen kannatus on Suomessa vain 42 %, kolmanneksi heikointa jäsenmaista Ruotsin (40 %) ja Iso-Britannian (39 %) jälkeen. Lisäksi monia euroskeptikoita raflaavat puheet varmasti pelottavat ja voivat siten antaa suotta sytykkeitä valeuutisille ja EU-myyteille.
Ehkä painavin argumentti toppuuttelulle on kuitenkin se Helsingin Sanomienkin (20.11.2018) vetämä johtopäätös, että puhe EU-armeijasta voi olla harhaanjohtavaa ja luoda suuria odotuksia, joita ei voida täyttää. Realismista ja totuudenmukaisuudesta on EU-puolustuksen raportoinnissa ja analysoinnissa pidettävä kiinni; on ensiarvoisen tärkeää, että kansa saa oikean kuvan siitä, mitä EU:n puolustusyhteistyö pitää sisällään, mukaan lukien se tosiasia, että varsinainen armeija ei tänä päivänä ole toteuttamiskelpoinen eikä suunnitelmissa oleva ajatus. Varovaiset ilmaisut ovat perusteltuja.
Mutta varovaisuuden ei tarvitse tarkoittaa ehdotonta torjuntaa ja innottomuutta. Monipuolisemmat, avoimemmat ja näkemyksellisemmät arviot tekisivät keskustelusta mielenkiintoisemman ja olisivat demokratian kannalta rakentavia. Kun EU-armeija seuraavan kerran nousee puheenaiheeksi – kun eikä jos, suomalaisten paheksunnasta huolimatta – sen sijaan, että asiantuntijat vain ilmoittavat, ettei koko jutusta tule mitään, voitaisiin pohtia idean ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia. EU-armeijan kannattajat eivät ole selventäneet, mitä ovat käsitteellä tarkoittaneet; voitaisiinko analysoida, mitä se voisi olla? Mitä nykyinen puolustusyhteistyö pitää sisällään ja mikä sen yhteys on EU-armeijan konseptiin? Entä miten kysymykseen suhtaudutaan muissa jäsenmaissa?
On nimittäin niinkin, että yli puolet EU-kansalaisista kannattaa ajatusta, ylimmillään Alankomaissa ja Belgiassa jopa 74 % kansasta. Yhteinen eurooppalainen armeija voi siis olla kaukainen ja utopistinen ajatus, mutta ei vailla kaikupohjaa. EU:n puolustuspolitiikan saralla on myös tapahtunut paljon viimeisten vuosien aikana, Ranskan vuonna 2015 aktivoimasta Lissabonin sopimuksen artiklasta 42.7 aina Pysyvän rakenteellisen yhteistyön ja muiden aloitteiden perustamiseen. EU:n ulkopuolella käynnistettiin Euroopan interventioaloite EI2. Mikään näistä hankkeista ei merkinnyt armeijan perustamista, mutta siitä huolimatta ne olivat, Suomen puheenjohtajakauden ohjelmaa lainaten, ”tärkeitä askeleita kohti syvempää yhteistyötä”. Toisaalta, kuten presidentti Sauli Niinistökin on huomauttanut, esimerkiksi Natolla ei ole omaa armeijaa, vaan käytössään jäsenmaidensa resursseja. Silti Natoa pidetään puolustusmielessä varteenotettavana toimijana. Voisiko EU olla sellainen myös? Millä edellytyksillä? Millä aikavälillä? Millä todennäköisyydellä?
Keskusteltaisiinko näistäkin, kun seuraavan kerran pohditaan EU-armeijaa ja sen mahdottomuutta?
– Anna Savolainen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän asuu parhaillaan Yhdysvalloissa ja seuraa maan kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Aiemmin Savolainen on työskennellyt analyytikkona yksityisellä sektorilla.
Kirjoitus julkaistaan osana Eurooppalaisen Suomen hanketta, joka käsittelee Suomen EU-puheenjohtajakauden painopisteitä ja teemoja.
