Supikoira lisättiin Euroopan unionin haitallisten vieraslajien listaan kesäkuussa 2018 ja asetuksen siirtymäaika päättyi 2. helmikuuta. Vieraslajeihin kuuluvia eläimiä ei saa unionin jäsenmaissa tuoda maahan, kasvattaa tai päästää luontoon. Asetuksen myötä supikoiraa saa nyt rauhoittamattomana eläimenä luvatta pyydystää ja tappaa. Huomionarvoista kuitenkin on, että komissio korostaa asetuksessaan, että eläinten on säästyttävä tarpeettomalta kivulta, tuskalta ja kärsimykseltä.
Supikoiran luokitteleminen vieraslajiksi olisi mahdollisesti merkinnyt elannonmenetystä monelle, sillä Suomi on Kiinan ja Venäjän ohella yksi harvoista maista, joissa supikoiraa tarhataan turkin vuoksi ja maailman suurin supikoirannahkojen tuottaja. Suomi kuitenkin oli asetusta askeleen edellä ja anoi kommissiolta poikkeuslupaa jatkaa supikoiran tarhausta. Sen myötä supikoiran turkistarhaus on Suomessa laillinen elinkeino vielä seuraavat 30 vuotta.
Ottaen huomioon Suomen lähestyvän puheenjohtajuuskauden, on harmillista, että tarkoituksellisesti profiloidumme eettisesti huolestuttavan elinkeinon tukijoina.
EU:ssa ja globaalisti turkistarhauksen kieltämiseen tähtäävä politiikka on nouseva trendi. Viime vuosina se on kielletty (vaihtelevilla siirtymäajoilla) muun muuassa Saksassa, Hollannissa ja Norjassa. Hanakasti tätä elinkeinoa puolustava Suomi erottuu räikeästi joukosta – eikä edukseen. Asiasta keskustellessa esiin nousee argumentti yrittäjien oikeudesta toimeentuloon ja valitsemansa laillisen elinkeinon harjoittamiseen. Ensiksi todettakoon, että työelämä on jatkuvassa muutostilassa. Uusia ammatteja syntyy sitä mukaan kuin vanhoja katoaa. Tästä syystä turkistarhauksen puolusteleminen ”laillisena elinkeinona” on horjuvaa. Kuinka monta protestia järjestettiin lennätinoperaattorien puolesta, kun puhelimet ja tietokoneet kehittyivät? Niinpä.
Vaikka on lähtökohtaisesti ongelmallista puolustaa mitä tahansa epäeettistä elinkeinoa taloudellisiin syihin vedoten, niin turkistarhauksen merkitys työllisyydelle ei ole niin ratkaiseva kuin asiaa puolustavat antavat ymmärtää. Turkistarhaajien määrä on laskenut rajusti viime vuosina. Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton mukaan vielä vuonna 1983 tarhoja oli 5588, nykyisin enää alle 900. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen vuonna 2008 tekemän selvityksen mukaan keskimääräinen ammatinharjoittaja oli 50-vuotias mies ja vain noin puolelle turkistarhaus oli pääelinkeino. Lisäksi asiaa puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta tarkastellessa alaa säätelevät kysyntä ja tarjonta ovat jo pitkään olleet epäsuhteessa. Turkisten kysyntä on romahtanut globaalisti ja Suomessa turkistarhaus on yrittäjälle tappiollista bisnestä. Kaiken tämän lisäksi alaan liittyy merkittäviä ympäristöllisiä ongelmia.
Näistä painavista argumenteista huolimatta tärkein on se, että turkistarhaus sotii kaikkea sitä vastaan, mitä Suomi haluaa politiikassaan edistää. Vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus ovat olleet pitkään Suomen politiikan kulmakiviä. Jos valittavana on ollut muutos parempaan tai status quo, Suomi on aina ollut etunenässä vetämässä muita oikeaan suuntaan. Tästä syystä on äärimmäisen harmillista, että edelläkävijänä tunnettu maa laahaa turkistarhauksen kieltämisessä vuosia muita Euroopan maita jäljessä. Turkistarhauksen kieltäminen on mahdollista heti, kun sen lopettaminen on taloudellisesti vähintään yhtä kannattavaa kuin jatkaminen. Tämä onnistuu turkistarhaajien uudelleenkouluttamisella, riittävillä siirtymäajoilla sekä poliittisella tahdolla. Suomen tulee hypätä muiden Euroopan maiden kelkkaan ja profiloitua maana, joka toimii rehellisesti arvojensa mukaan.
Lähteitä ja lisätietoja:
https://www.mtt.fi/mtts/pdf/mtts160.pdf
https://animalia.fi/turkiselaimet
https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005984787.html
https://riista.fi/game/supikoira/
Kirjoittaja opiskelee politiikkaa Skotlannissa Aberdeenin yliopistossa ja bloggaa Eurooppalaisesta politiikasta ja ilmiöistä.
