Kun EU hidastelee laajenemisessa, turhautuminen ehdokasmaissa kasvaa. EU:n on näytettävä realistista kehityssuuntaa kohti EU-jäsenyyttä, esittää Eurooppalaisen Suomen korkeakouluharjoittelija Antti Avoranta blogikirjoituksessaan.
Lukiolaisena pidin esitelmän Jugoslavian hajoamissodista aivan täpinöissäni. Aiheen merkityksellisyyttä perustelin muun muassa sillä, että Jugoslaviasta irronneet maat ovat nykyisiä ja ainakin osa niistä hyvin mahdollisia tulevia Euroopan unionin jäsenmaita. Nyt, yli viisi vuotta myöhemmin, voisin tosin sanoa samaa. Ja samaa olisin voinut sanoa varmaan 20 vuotta aiemmin. Niin hitaasti maiden EU-jäsenyys on edennyt.
Tällä hetkellä virallisia ehdokasmaita ovat Ukraina, Moldova, Georgia ja Turkki sekä Länsi-Balkanin maat Albania, Bosnia-Hertsegovina, Pohjois-Makedonia, Montenegro ja Serbia. Lisäksi maaryhmään kuuluva Kosovo on jättänyt EU:lle jäsenhakemuksen. Ehdokasmaista Montenegro ja Albania ovat lähimpinä EU-jäsenyyttä.
Julistusten ja virallisten tavoitteiden valossa EU:n laajeneminen vaikuttaa mahdolliselta jo lähivuosina. Montenegro pyrkii saamaan neuvottelut päätökseen ensi vuonna, Albania puolestaan vuoteen 2027 mennessä. EU:n laajentumisesta vastaavan komissaarin Marta Kosin mukaan tällä komissiokaudella (2024–2029) EU voisi saada kaksi tai kolme uutta jäsenmaata.
Tällaiset juhlalliset tavoitteet voivat olla ennenaikaisia, kun otetaan huomioon, miten kauan ehdokasmaat ovat odottaneet EU-jäsenyyttä, puhumattakaan varsinaisten neuvottelujen aloittamisesta. Varsinaiset neuvottelutkin vievät vuosia. Montenegro haki EU-jäsenyyttä jo vuonna 2008, mutta neuvottelut aloitettiin vuonna 2012. Albania taas haki jäsenyyttä 2009 ja aloitti jäsenyysneuvottelut vasta vuonna 2022. Vielä oma lukunsa on Turkki, joka haki jäsenyyttä jo vuonna 1987, mutta Turkin autokraattinen kehitys on jäädyttänyt neuvottelut.
Laajenemislupauksia on hyvä tehdä, mutta niiden rikkomisella on hintansa. Usein arvioidaan EU-jäsenyyden lykkäämisen hankaloittavan ehdokasmaiden demokratiakehitystä ja edistävän niissä Venäjän ja Kiinan valtapyrkimyksiä. Merkittävä ongelma voi lisäksi olla, että ehdokasmaat eivät jaksa odottaa ja että ne turhautuvat jäsenyysprosessin hitauteen. Pohjois-Makedoniassa tämä on näkynyt vaaleissa nationalistien kasvaneena kannatuksena. Montenegrossakin on pitkän odotuksen myötä alettu suhtautua kielteisemmin EU-jäsenyyteen.
EU:n laajenemisessa on toki varottava, ettei tulevista jäsenmaista saada uusia Unkarin kaltaisia ongelmatapauksia, jotka estävät päätösten syntyä ulkopolitiikassa Ukrainan tukemisesta Venäjä-pakotteisiin ja jotka ovat heittäneet roskakoriin EU:n arvot oikeusvaltioperiaatteesta vähemmistöjen suojeluun. Esimerkiksi korruptio ja demokratian tila ovat olleet monilla EU:n jäseniksi mielivillä mailla ongelma järjestäytyneen rikollisuuden ohella, minkä lisäksi Serbian ja nykyään Georgian hallituksen Venäjä-mielisyys on haasteellista yhdistää EU:n ulkopolitiikan kanssa. Toisaalta moni EU-jäsenyyttä tavoitteleva maa on NATOssa ja tukee Ukrainaa; Albania on lähettänyt Ukrainalle jopa tankkeja.
EU ei jätä näitä maita haasteineen yksin, vaan se pyrkii edistämään niissä muutoksia kohti parempaa yhteiskuntaa ja odottaa niiltä ongelmiin puuttumista osana jäsenyysprosessia. EU on vaatinut muutoksia esimerkiksi oikeusvaltion tilaan tarjotessaan taloudellista tukea jäsenehdokkailleen. Ensiarvoisen tärkeää myös on, että EU:n arvoihin sitoutumiseen valmiina oleville ehdokasmaille annetaan realistisia odotuksia EU-jäsenyydestä ja että EU-maat valmistautuvat vastaanottamaan uudet jäsenmaat osaksi yhteisöään, jotta odottelu ei käy liian pitkäksi ja EU-tie näytä saavuttamattomalta.
Erityisesti on oltava tarkkana, mitä oikein mailta vaaditaan. Pohjois-Makedonian jäsenyyttä ovat erityisesti hidastaneet nykyisten EU-maiden varsinaisiin jäsenyyskriteereihin liittymättömät jopa pikkumaisilta näyttävät vaatimukset, jotka ovat olleet niinkin absurdeja kuin Kreikan vaatimus valtion nimen muuttamiseksi Makedoniasta Pohjois-Makedoniaksi ja Bulgarian vaatimus kutsua makedonian kieltä bulgarian murteeksi.
Laajeneminen on myös hetki pohtia, miten EU:n tulisi itse uudistua. Miten EU-päätöksentekoa tulisi uudistaa, jos yksimielisyyttä on entistä vaikeampi saavuttaa? Pitäisikö entistä enemmän päätöksiä tehdä määräenemmistöllä? Miten maksetaan uusille jäsenmaille niiden kehittymiseen tähtäävät tuet?
Jos EU:lle halutaan uusia jäseniä, näissä on syytä pitää kiirettä. Laajenemisen hetki alkaa vähitellen saapua. EU:n ovea kolkuttaa useampi valtio, joissa turhautuminen uhkaa kasvaa. Vaikka EU:n laajentuminen maksaa, suuri hinta on myös sillä, että EU:ssa ei olla riittävän valmiita ottamaan uusia jäseniä. Siispä uusien jäsenmaiden hyväksyminen on entistä ajankohtaisempaa. Sitä on edistettävä teoin, eikä jättää tyhjien lupausten varaan.
Antti Avoranta
Korkeakouluharjoittelija
