EU:n kykyä toimia uskottavana ulkopoliittisena toimijana rajoittaa vaatimus yksimielisyydestä ulkopolitiikkaan koskevissa päätöksissä. Niin kauan kuin kaikki jäsenmaat eivät ole yhtä mieltä asiasta, korkea edustaja joutuu tasapainottelemaan ilman mandaattia sanoa oikeastaan juuri mitään.
Painostus Euroopan maiden osallistumiseksi Yhdysvaltojen ja Israelin sotaan Iranissa on kasvanut lyhyeksi kaavaillun sodan kolmannella viikolla, mutta vastaukset siihen ovat olleet hajanaisia. Kriisin aiheuttama ristiveto on paljastanut jälleen EU:n ulkopoliittisen perusongelman: unionilla ei tosiasiallisesti ole yhteistä ulkopolitiikkaa.
Sodan ensimmäisinä viikkoina on nähty muun muassa Yhdysvaltojen Espanjaan kohdistama kauppasuhdekiristys tukikohtien käytöstä, Ranskan ilmoitus Hormuzinsalmen turvaamisesta, Saksan vaihtelevat kannat Iran-operaatioista ja Trumpin Nato-maihin kohdistama paine sotaan liittymiseksi. Sodan seuraukset koskevat epäsuorasti jo Eurooppaa, mutta Euroopan unioni on jäänyt keskusteluissa sivuraiteille.
“Vaikka EU:lla on nimellisesti yhteinen ulkopolitiikka, kriisitilanteessa Euroopan maiden kannat hajaantuvat ja yksittäisiin jäsenmaihin kohdistuva ulkoinen paine jää usein vaille yhteistä vastausta”, toteaa Eurooppalaisen Suomen toiminnanjohtajan sijainen Samuel Tammekann.
“Akuutteihin kriiseihin reagoidaan hitaasti tai ei lainkaan. Tämä ei riitä, sillä kun emme kykene muodostamaan yhteistä kantaa, ajaudumme sivustakatsojiksi.“
Unionin ylpeytenään pitämät arvot ja periaatteet eivät ehdi ohjaamaan politiikkaa, jos linjaaminen on myöhäistä, varovaista ja reaktiivista. SIlloin ylipäänsä EU:n kyky puolustaa näitä arvojaan käy kyseenalaiseksi.
Tämä korostuu ajassa jossa sääntöpohjainen maailmanjärjestys murtuu ja maailmanpolitiikka on muuttunut yhä enemmän vahvemmin suurvaltablokkien kamppailuareenaksi, kuten Eurooppalaisen Suomen tulevaisuusraportissa havaittiin.
EU:n kykyä toimia uskottavana ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana rajoittaa vaatimus yksimielisyydestä ulkopolitiikkaan koskevissa päätöksissä. Niin kauan kuin kaikki jäsenmaat eivät ole yhtä mieltä asiasta, korkea edustaja joutuu tasapainottelemaan ilman mandaattia sanoa oikeasti juuri mitään.
Yksinkertaisin vastaus kysymykseen olisi luopua yksimielisyysperiaatteesta ja siirtyä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa määräenemmistöpäätöksiin (QMV). Toisinaan ulkopolitiikan kysymykset voivat olla laajemminkin jakavia, jolloin kompromissina äänestyskynnykseksi voidaan harkita myös erittäin suurta enemmistöä vaativaa “super-QMV”:tä.
Vaihtoehtoisesti unionin tulevaisuutena on vahvemmin eriytyvä integraatio ja halukkaiden koalitiot, mutta sen seurauksena poliittinen yhtenäisyys voi heikentyä edelleen. Kasvanut epävarmuus ei olisi Suomen kaltaisten pienten maiden etu.
“Tietysti EU-maiden on jo nyt voitava yhdessä osoittaa, että mikä tahansa Eurooppaan kohdistuva isku torjutaan”, Tammekann muistuttaa, esimerkiksi Ison-Britannian Kyproksen-tukikohtia kohti suuntautuneisiin lennokkeihin viitaten.
“Eurooppa ei silti ole sodan osapuoli, eikä sitä edes konsultoitu. Pyynnöt liittyä mukaan hallitsemattomaan, kansainvälisen lain vastaiseen ja vailla tavoitteita olevaan sotaan tulee voida yhtenä rintamana torjua.”
