Suuri joukko kansainvälisiä kriitikkoja listasi sata suosikkiaan ei-englanninkielisistä elokuvista. Mukana oli useita eurooppalaisia klassikkoja, kuten tunnettu Amélie (Jean-Pierre Jeunet, 2001) sijalla 82 ja Three Colours: Blue (Krzysztof Kieślowski, 1993) sijalla 64. Euroopassa yleisesti puhutuista kielistä suosituimpia olivat ranska ja italia.
Lista kertoo Euroopan kulttuurillisesta tilanteesta yllättävän paljon. Mikään ei ilmennä niin tehokkaasti vallitsevia arvoja ja uskomuksia kuin elokuva. Sitä voi käyttää niin viihdyttämiseen, opettamiseen kuin oman kulttuurin edistämiseen ja suoranaiseen propagandaankin. Taiteella on suuri vaikutus yhteiskuntaamme ja elokuva on yksi vähäisistä taiteenmuodoista, jotka ovat kaikille suhteellisen helposti saatavilla sosioekonomiseen taustaan katsomatta. Elokuvat ovat yksi suurimpia massamedian välineitä ja vetoavat ihmisiin uniikilla tavalla. Elokuvien avulla on mahdollista kulkea hetki toisissa kengissä ja eläytyä erilaisiin kulttuureihin.
Tästä syystä eurooppalaisen tuotannon arvostaminen ja keskiöön nostaminen on tärkeää. Euroopan unioni tukee eurooppalaista elokuvateollisuutta erilaisien rahastojen kautta. Muun muassa Kieślowskin Blue on tuotettu Euroopan Neuvoston rahaston, Eurimagesin, avustuksella. BBC:n listan perusteella unionin olisi erityisen tärkeää tukea naisia elokuva-alalla. Sadasta listatusta elokuvasta neljä oli ohjannut nainen. Tämä siitä huolimatta, että listan koonneista kriitikoista puolet oli naisia. Unionin olisi mahdollista toimia tasa-arvon suunnannäyttäjänä myös tällä alalla.
Vaikka Eurooppaa voikin pitää teknologisen kehityksen pioneerina, Hollywood-elokuvat dominoivat elokuva-alaa Euroopassa. Vuonna 2017 kymmenen suosituinta elokuvaa Euroopassa olivat kaikki yhdysvaltalaisia brittiläistä Dunkirkiä lukuunottamatta. Uskoakseni syynä ei voi pitää amerikkalaisen tuotannon ylivertaisuutta, vaan oman tuotannon huonoa tunnettavuutta ja saatavuutta.
Yhdysvaltojen dominointi elokuva-tarjonnassa onkin herättänyt huolta unionin päätäntäelimissä. Euroopan parlamentti on hiljattain ottanut kovat aseet käyttöön oman tuotannon boostaamiseksi. Parlamentti äänesti 2.10 selvin luvuin läpi esityksen, joka velvoittaa suoratoistopalveluita, kuten Netflixiä, varmistamaan, että 30% tarjonnasta tulee olla EU-alueella tuotettua. Samanlainen kiintiö on jo olemassa unionin jäsenmaissa toimivilla tv-kanavilla.
Nopeasti ajateltuna ja kerrotussa kontekstissa esitystä voi pitää järkevänä. On hienoa, että unioni haluaa tukea omiaan ja vahvistaa eurooppalaisen elokuvan tarjontaa kansalaisilleen. On vain loogista, että mitä enemmän tarjontaa on, sitä todennäköisemmin ihmiset sitä katsovat.
Lopputulema on siis hyvä, mutta keino väärä. Pelkkä kolmenkymmenen prosentin kiintiö varmistaa eurooppalaisen tuotannon saatavuuden, mutta ei sen laatua. Pahimmillaan kiintiön täyttääkseen Netflix ja vastaavat ostavat mahdollisimman halvalla ala-arvoista tuotantoa, joka täyttää sille asetetut kriteerit – eli tuotantomaan. Mikään ei motivoi panostamaan laadukaaseen tuotantoon, jos sille ei valmiiksi ole kysyntää amerikkalaisen vastaavan yli. Harkitsematon tarjonta on omiaan laskemaan – ei nostamaan – eurooppalaisen elokuvan profiilia.
Parempi vaihtoehto olisi velvoittaa suoratoistopalveluita käyttämään tietty osuus rahoituksestaan eurooppalaisen tuotannon tukemiseen. Tämä kannustaisi panostamaan parhaaseen.
Harkiten kohdennetun tuen ja lainsäädännön kautta unionin on mahdollista nostaa eurooppalainen elokuva kulutuksen keskiöön.
BBC:n listan pääset katsomaan täältä:
https://www.bbc.com/culture/story/20181029-the-100-greatest-foreign-language-films
Lähteet:
https://yle.fi/uutiset/3-10435471
– Jenni Kuisma
Kirjoittaja opiskelee politiikkaa Skotlannissa Aberdeenin yliopistossa ja bloggaa Euroopan politiiikasta ja ilmiöistä
