Euroopan integraatiosta ei puhuta nykyään julkisesti tarpeeksi. Tämä johtaa siihen tilanteeseen EU:nin jäsenmaiden kansalaisille, että koko käsite hämärtyy. Hämärtyneestä käsitteestä tulee helposti jotakin vierasta ja vierasta useimmiten ihmisten keskuudessa pelätään tai inhotaan. Euroopan integraatio on hyvin lähellä tullakseen vieras käsite, kansallisen intressien riivaamassa EU-keskusteluissa, joissa keskitytään yksittäisiin asioihin kuten, maahanmuutto tai rajojen turvallisuus. Laaja ja kokonaisvaltainen keskustelu integraatiosta uhkaa jäädä harvojen harrastukseksi, joka on irrallaan reaalipolitiikasta ja sen lainalaisuuksista niin jäsenmaiden kuin unionin tasolla. Kysymys kuuluu, uhkaako Euroopan integraatiota ja erityisesti siitä kumpuavaa keskustelua refluksi?[1]
Refluksi Euroopan integraatiokeskustelun tasolla voisi olla ns. integraatioajatusten jatkuvaa takaisinkumpuamista. Jo kehitetyt teoriat, metodit yhdessä empirian ja julkisen keskustelun kanssa aiheuttavat kansalaissa tunteen, että näin asiat eivät ole integraation käytännön tasolla ja jo keskustellut asiat palaavat yhä uudelleen takaisin eri muodoissaan yleiseen keskusteluun. Asian ytimessä voitaisiin todeta, kuka tai mikä instanssi kykenisi olemaan lääkäri unionille näiden vaivojen jatkuessa ja mikä olisi lääke tähän kiusalliseen vaivaan?
Erityisesti vierauden tunnetta aiheuttaa keskustelu – mikäli seuraavalle tasolle (edes) päästään – minkälaista integraatiota haluamme: ylikansallista vai kansallista. Tämän voi ilmaista myös toisin, eli supranationalista vai hallitustenvälistä integraatiota Euroopalle.
Onko EU:n suuntana kansallisten intressien sisältämä integraatio, jossa kansalliset hallitukset neuvottelevat eduistaan vai ylikansallista integraatiota, jossa komission avulla viedään integraatiota eteenpäin? Ensimmäisessä vaihtoehdossa integraatiota tehdään jäsenmaiden johdolla ja neuvosto (council) on silloin vahva tekijä EU:ssa. Tämä tarkoittaa yksinkertaistetusti, että isot maat ovat vahoilla omien ehdotustensa kanssa ja pienet maat (Suomi & co.) heikoilla omien tärkeiden etujensa kanssa. Tällaisessa tilanteessa pienet jäsenmaat joutuvat tekemään suhteessa paljon enemmän kompromisseja, kuin isommat jäsenmaat. Ylikansallisena tai komissiovetoisena integraatiossa, pienemmillä jäsenmailla on parempi suhteellinen edustus ja vaikutus integraatioon ja tehtyihin päätöksiin ja sopimuksiin. Tämä johtuu komission suhteellisen vahvasta asemasta ja roolista integraation moottorina. Nämä tosiasiat on hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan minkälaista EU:nia Suomi tai eurooppalaiset yleensäkin haluavat.
Oman lisänsä tuo myös minkälaista keskustelua haluamme konsensushenkistä, keskustelevaa, repivää vai aidosti argumentoivaa perusteltua keskustelua, jossa jokaista keskustelijaa kunnioitetaan. Nykyinen keskustelu yleensäkin on nopeita ja näppäriä vastauksia ohi kysymyksen tai kommentin. Nykyisessä keskustelussa on tarkoitus tuoda omaa etevyyttään esiin, eikä niinkään kuunnella toista keskustelijaa. Keskustelusta on tullut sarja monologeja, joilla on tarkoitus tuoda oma ”suuruus” esiin argumentein. Tietysti voi kysyä onko tämä sitä kehitystä mitä haluamme ja on, niin tarvitaanko muutosta?
Euroopan integraation tai siitä keskustelun aiheuttama refluksi, johtuu siitä, että Euroopan integraatiosta on keskusteltu paljon. (a) Paljouden ongelmana on se, että massasta ei ole helppo löytää kuulijalle ns. omaa ”punaista lankaa”. On monia kilpailevia erilaisia näkökantoja mitä ja miten integraatio on ja etenee. On vaikea muodostaa näkökantaansa, kun estradilla on asiantuntijoita vastakkaisilla perusteluilla. Erot ovat joskus pieniä ja ne ovat piilotettu teoriaan, metodeihin ja empirian pieniin yksityiskohtiin, jotka eivät avaudu aukottomasti suurelle yleisölle. (b) Integraatiokeskustelu on teoria tai metodilähtöistä, joka tarkoittaa, että sanoma voi olla hyvin akateemista eli kuivahkoa – tämä johtuu tekstin tarkkuudesta, jossa esitettävät asiat täytyy pystyä todistamaan tieteellisesti – näinollen tekstistä on vaikea löytää nopeasti helppoa ratkaisua/vastausta kuulijan esittämään kysymykseen. Kuulijalle/lukijalle tarjotaan erilaisia ehdotuksia, joiden väliltä hän voi valita. Tarkoituksena on antaa ajattelemisen aihetta kuulijalle, ei tarjota yksinkertaista ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan, johon on monia perusteltuja vastauksia. (c) Kuulijalle jää tunne osattomuudesta, eli ei pääse osallistumanaan keskusteluun täysivaltaisena keskustelun jäsenenä. Tästä syntyy helposti tunne, että ”ei tämä ainakaan minua koske”. EU ja integraatio vaikuttavat laajasti jokaisen arkipäivään, mutta edellä mainitut asiat (olivat totta tai ei) tekevät integraatiokeskustelun erityisen alttiiksi refluksille. Näinollen integraatio jää asiana vieraaksi ja kansalaiselle jää tunne vieraudesta (hapokkuudesta). Hapokas eli vieras aines aiheuttaa siten refluksin eli takaisikumpuamisen. Integraatio jää keskusteluissa ”junnaamaan” paikoilleen ja samat kysymykset ja vastaukset toistuvat, koska keskustelussa on samat teemat yhä uudelleen.
Euroopan unioni käsitteenä selkiytyy, kun saamme aikaiseksi
aitoa vuoropuhelua, monologien sijaan. Onneksi muutos on lähellä: se on sinussa
ja minussa. Näin ainakin haluan
ajatella, sillä henkilö, joka ei ole yrittänyt on epäonnistunut, ei hän joka on yrittänyt.
[1] Refluksitaudissa mahan sisältöä nousee toistuvasti takaisin ruokatorveen, mikä aiheuttaa närästystä ja joskus muitakin oireita. Monilla lievää takaisinvirtausta tapahtuu silloin tällöin, ilman että kyseessä on varsinainen tauti. Refluksitauti määritellään närästysoireen yleisyyden ja vaikeusasteen perusteella: Se on kyseessä, jos vaikeita oireita on vähintään kerran viikossa tai jos lievempiä vaivoja on vähintään kaksi kertaa viikossa.
Refluksitauti on yleinen, länsimaissa sitä esiintyy noin joka viidennellä, miehillä ja naisilla yhtä paljon.
https://www.terveyskirjasto.fi/kotisivut/tk.koti?p_artikkeli=dlk00072 Katsottu 26.2. 2019
