Britannian pääministeri Theresa May ilmoitti alkuviikosta settled status -hakemuksen maksullisuuden perumisesta. Settled status -prosessi on käytännössä lupahakemus asumiseen Britanniassa sen mahdollisen EU-eron jälkeen. Hakemuksen tekemisessä ja luvan saamisessa oli aiemmin 65 punnan suuruinen maksu. Epäilen, että kukaan statusta hakeva, maassa vuosia asunut, kulttuuriin sopeutunut ja veroja maksanut EU-kansalainen ei hypi innosta ilmoittaessaan henkilötietonsa ja osoitteensa rekisteriin, jossa hänet surutta niputetaan mappiin ”maahanmuuttaja/ulkomaalainen” ja saadessaan vielä maksaa siitä ilosta. Lisäksi settled status myönnetään vain maassa 5 vuotta asuneille työssäkäyville, ja sen saaminen ei ole läpihuutojuttu esimerkiksi opiskelijoille. Mayn mukaan maksun perumisen tarkoituksena oli lopettaa EU-kansalaisten ”taloudellinen eriarvoistaminen”. Ulostulo oli mielenkiintoinen ottaen huomioon, että maksu oli konservatiivien oma keksintö, joka jo sen käyttöönoton aikana todettiin ongelmalliseksi ja eriarvoistavaksi. Tästä syystä oman virhearvioinnin korjaamisen naamioiminen huoleksi kansalaisten edusta luo kaikkea muuta kuin luottamusta maan johtoa kohtaan.
Pelkästään asian yksinkertaistaminen rahalliseksi ongelmaksi kertoo paljon vallitsevista asenteista. Koko settled statuksen ongelma on, että kenellekkään ei tunnu olevan selvää, mtä se tarkoittaa. Sen saadakseen täytyy olla työsuhteessa, mutta entä jos työsuhde loppuu? Opiskelijoita ei kannusteta jatkamaan opintojaan Britanniassa, jossa edes neljän vuoden asumisen jälkeen sinua ei pidetä ”asettuneena”. Kaiken kaikkiaan Britanniassa asuvia EU-kansalaisia ei kiinnosta 65 punnan rahanmenetys. Meitä kiinnostaa asemamme ja mahdollisuutemme Brexitin jälkeisessä Britanniassa. Saammeko töitä? Voimmeko opiskella? Typistetäänkö meidät toisen luokan kansalaisiksi, jotka joutuvat joka käänteessä todistelemaan hyötyänsä Britannialle? Se 65 puntaa oli pienin huoli Britannian EU-kansalaisten elämässä vallitsevassa tilanteessa.
Tässä vaiheessa on sanomattakin selvää, että Brexitissä ei ole kyse kansalaisten edusta. Samppanjalasien kilisteleminen neuvotteluiden venyessä ei kerro muusta kuin sokeudesta (tai välinpitämättömyydestä) nähdä tilanteen vakavuutta niin kansalaisten, Britannian kuin EU:nkin kannalta.
Samalla, kun hallitus on huolissaan kansalaisten rahatilanteesta, Brexitiä kannattaneet suuryritysten johtajat siirtävät pääkonttoreitaan ulos Britanniasta ja eroa äänekkäimmin ajaneet poliitikot hakevat jälkikasvulleen EU-maiden passeja. Settled status -hakemuksen maksullisuuden peruminen ei poista sitä faktaa, että Brexitin – oli sen lopputulema millainen vain – viulut maksavat tavalliset ihmiset. Ihmiset, jotka ovat päättäneet perustaa elämänsä Britanniaan ja joilla ei ole mahdollisuutta hypätä ulos uppoavasta laivasta.
Kirjoittaja opiskelee politiikkaa Skotlannissa Aberdeenin yliopistossa ja bloggaa Eurooppalaisesta politiikasta ja ilmiöistä.
