Orbán menetti vallan Unkarissa, Serbian opiskelijat voittivat ja demokraatit ottivat vallan Yhdysvaltojen kongressissa – ja demokratian luisu pysähtyi näissä maissa ainakin toistaiseksi. Yritykset rakentaa illiberaalia tiedon infrastruktuuria kaatuivat lopulta hallintojen omiin virheisiin, jotka osoittautuivat kestämättömän suuriksi, väittää Eurooppalaisen Suomen erityisasiantuntija Samuel Tammekann. Mutta riittääkö se pelastamaan demokratian?
Illiberaalin populismin voittokulku on ollut itsestäänselväksi muodostunut synkkä suuri kertomus 2020-luvun ihmiselle. Kysymys ei ole enää ollut, mikä on demokratiakehityksen suunta, vaan milloin ja missä seuraava taantuminen tapahtuu.
Raporttimme alkuperäinen, Trumpin toisen kauden alun varjostama tutkimuskysymys kuului seuraavasti: miten EU voi puolustaa arvopohjaista järjestelmää ja demokratiaa maailman murroksessa? Kysymys lähti oletuksesta Yhdysvaltojen strategisesta vetäytymisestä ja uusien puolustuslinjojen rakentamisesta ”viimeiselle liberaalidemokraattiselle suurvallalle” hyvin uudenlaisessa ajassa.
Vuonna 2026 äänestäjät ovat kuitenkin alkaneet todella tehdä rajanvetoja. Huhtikuussa Unkarissa “Tisza-joki tulvi”, ja Péter Magyarin uusi puolue pyyhki Viktor Orbánin kuusitoistavuotisen valtakauden oppositioon perustuslaillisen enemmistön turvin. Lokakuussa Serbian opiskelijalista – johtajaton kansanliike – voitti yli puolet äänistä äänestysaktiivisuudella, joka oli korkein sitten vuoden 1992. Ja viime viikon tiistaina yhdysvaltalaiset saivat aikaan sinisen hyökyaallon: demokraatit ottivat haltuunsa molemmat kongressin huoneet – Kansas sai ensimmäisen demokraattisenaattorinsa sitten vuoden 1932, ja Teksasista tuli “sininen osavaltio”.
Samaan aikaan on puhuttu “Gen Z-vallankumouksista”, joissa nuoret ympäri maailmaa ovat kaataneet hallintoja liikehdinnässään laajamittaista korruptiota, autoritaarisia otteita ja heikentyneitä elämänmahdollisuuksia vastaan. Illiberalismi voi tuntua tuoreelta ilmiöltä vakiintuneeseen liberaaliin demokratiaan tottuneille länsimaille, mutta autokratioiden ja demokratioiden välimaastossa eläneelle globaalille enemmistölle illiberalismin piirteet ovat olleet hyvinkin tuttuja – jo 10 vuotta sitten politiikan tutkimuksen professori Omar G. Encarnación kuvaili Trumpia itse asiassa aivan tyypilliseksi latinalaisamerikkalaiseksi caudilloksi. Samat kokemukset koskevat myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeistä itäistä Eurooppaa. Onneksi maailmalta puhaltavat tuulet voivat näköjään olla myös toiveikkaampia.
Mikä sitten oli se raja, johon populismin nousu tänä vuonna törmäsi? Demokraattien juhlatunnelman keskellä Vox-sivuston perustajiin kuuluva ikuinen sentristi Matthew Yglesias muistutti varjosta vaalivoiton reunalla: “jos Trumpin aikakausi päättyy, se ei pääty tammikuun 6. kapinaan, vaan melko korkeisiin bensanhintoihin”. Ei siis siksi, että Capitoliin hyökättiin vaalituloksen kumoamiseksi, että kaappausta yrittäneet armahdettiin tai että oikeusvaltiota kohtaan on hyökätty toistuvasti, vaan siksi, että pumppuhinnat nousivat lopulta liian korkeiksi.
Toisaalta Yglesias lisäsi myös, että on pelattava niillä korteilla, jotka jaetaan. Jos taloushuolet ovat ne, millä autokratiasta haaveilevat saadaan ulos, niin sitten olkoon niin. Nimittäin huolet elinkustannuksista ja korruptiosta ovat sikäli osuva ase populistisia autokraatteja vastaan, että usein ne ovat juuri sama perusta, jolla nämä alunperin itse nousivat valtaan.
Populismi, tiedon politiikka ja järjen myytti
Populismiin kuuluu erottamattomasti ajatus “todellisen kansan” puolustamisesta korruptoitunutta, yksin itseään palvelevaa eliittiä vastaan. Joissain tapauksissa – etenkin epädemokraattisten hallitusten seuratessa toisiaan puolueiden korkeintaan vaihtuessa – kyse on aidosta ongelmasta, jota uusi demagogi kanavoi poliittiseksi vaikutusvallaksi edeltäjäänsä vastaan. Toisinaan hyvin mustavalkoinen kahtiajako kuitenkin liukuu salaliittoteoriaksi, jossa käytännössä kaikki ongelmat selitetään jonkinlaisen eliitin (tai maahanmuuttajien, woke-ilmiön, Brysselin tai WEF:in) korruptiolla, epälegitiimiydellä ja moraalittomuudella. Tällöin Trumpin lupaama Washingtonin “suon kuivattaminen” riittäisi korjaamaan ongelmat – kunhan “heidät” vaihdetaan ”meihin”, uusi aika koittaa, ja kaikki lopulta ratkeaa.
Joskus autokraatit myös toimittavat lupauksensa. Kiinan talouskehitys on haastanut liberaalidemokraattien uskoa demokratiaan ainoana kehitystä tuovana järjestelmänä, ja Orbáninkin suosiota ylläpiti kauan suotuisa talous ja kannattajakunnan kokemus kulttuurisesta turvasta. Useimmissa tapauksissa kulissien takaa paljastuu kuitenkin epäpätevyys, tai autoritaarisen johtamistavan kyvyttömyys ylipäätään hallita kompleksista, globaalisti kytkettyä nyky-yhteiskuntaa. Kiinan kaltaiset valtiot voivat suoraan kieltää hallinnon kritiikin, mutta maissa, jotka kuitenkin ovat edelleen jonkinasteisia demokratioita, on vaikeampaa turvautua väkivaltaiseen pakottamiseen. Siispä keskeiseksi hallinnan välineeksi nykyisessä autoritaarisessa, illiberaalissa populismissa nousee “pehmeämpi” tiedon politiikka.
Rikkoutuvat lupaukset ovat erityisen vaarallisia vallankäyttöjärjestelmille, joiden oikeutus perustuu kykyyn määritellä todellisuus omille kannattajilleen. Antropologi Annastiina Kallius kuvaa väitöskirjassaan, miten Orbánin Unkari rakensi tätä varten kokonaisen tiedon infrastruktuurin: tutkimuslaitoksia, ajatuspajoja, kustantamoita ja valtion viestintää, jotka vahvistavat toinen toistensa väitteet. Olennaista on, ettei hallinto esiinny totuuden vastustajana, vaan sen suojelijana. Eurooppalaisessa perinteessä luotettavan tiedon mittana on usein pidetty puolueettomuutta ja riippumattomuutta. Illiberaali tiedon järjestelmä käyttää tätä periaatetta petollisen valikoivasti: väite on epäilyttävä, jos sen esittäjällä on yhteyksiä liberaaleihin tai vasemmistoon, mutta totta ja objektiivinen, jos se tukee hallinnon omaa kertomusta.
Ehkä liikkeen vahvin keksintö liittyi juuri objektiivisuuteen. Filosofi Ernst Cassirer kirjoitti natsi-Saksasta paenneena teoksessaan The Myth of the State (1946), etteivät modernit poliittiset myytit synny itsestään, vaan ne rakennetaan suunnitelmallisesti, kuten mikä tahansa ase. 1900-luvun myytit rakentuivat historiallisen kohtalon tai luonnon – maan, kansakunnan, rodun, veren ja luokkataistelun – ympärille; 2000-luvun illiberaali populismi vaikuttaa tuovan myyttinsä keskelle yllättäen kylmän järjen ja rationaalisuden. Siten se asettaa itsensä niiden ääneksi, jotka ovat väsyneet nopeaan yhteiskunnalliseen muutokseen, kielipeleihin ja akateemiseen puheeseen, jossa kaikki on konstruktiota, ja vetoaa maalaisjärkeen, biologiaan ja realismiin – “faktat eivät välitä tunteistasi”.
Tästä huolimatta illiberaalit ottivat käyttöönsä juuri ne keinot, joiden “orwellilaista uuskielisyyttä” he usein väittävät halveksivansa. Tieteentutkija Bruno Latour varoitti jo vuonna 2004, että hänen oman alansa tapa osoittaa tosiasioiden sosiaalinen rakentuminen oli päätynyt ilmastodenialistien käyttöön. Ero on käyttötarkoituksessa: kriittinen tutkimus halusi ideaalina purkaa tosiasioita päästäkseen edes hieman lähemmäs todellisuutta – dekonstruoimaan tiedon kootakseen sen uudelleen paremmin. Denialisti sen sijaan pyrki hautaamaan epämukavat kysymykset epävarmuuteen vaihtaen välinettä tarpeen mukaan: kovia luonnontieteen faktoja, kun ne sopivat tarkoitukseen, sosiaalista konstruktiota silloin kun eivät.
Trumpin toisen kauden hallinto vei tämän äärimmilleen. Tekoälyn, somejättien algoritmien ja Steve Bannonin tutuksi tekemän tulvataktiikan avulla rakennettiin tilanne, jossa valtaisan epävarmuutta lietsovan informaatiotulvan keskellä tiedon oikeellisuudesta tulisi lähinnä kysymys luottamuksesta sen esittäjään, ja uskomisesta presidentin väitteisiin ja puheenparteen (lauottuna osuvasti nimetyssä “Truth Socialissa”) lojaliteettikysymys. Suurin lojaliteettitesti oli valheelliseksi todistettu väite vuoden 2020 vaalivilpistä.
Kriittinen romahdus
Jossain kulki silti raja, jota propaganda ei voinut paikata. Myyttiä tai salaliittoteoriaa ei yleensä voi kumota tosiasioilla – kyse on enemmän identiteetistä, ja aina taustalta löytyy suurempi selittävä teoria. Järjen ja pätevyyden myytissä on kuitenkin valuvika: se lupaa rationaalisia tuloksia. Kalliin bensan hinnan syistä tai heikosta sotamenestyksestä on mahdollista kiistellä, mutta Yhdysvaltojen kohdalla se ei tällä kertaa onnistunut. Katastrofaalinen hyökkäys Iraniin oli Trumpin oma päätös, ja sen seuraukset näkyivät konkreettisesti elinkustannuksissa ja bensa-asemilla, kun samaan aikaan presidentin perhe alkoi käyttäytyä peittelemättömän oligarkkimaisesti – perheen miljardien kryptovaluuttabisnekset, lentokoneet, kitsch-riemukaaren ja tanssisalin vain mainiten.
Ehkä MAGA-liikkeen jättimäisten epäonnistumisten merkitys oli siinä, että ne osuivat juuri myytin ytimeen. Trumpin piti olla maailman paras neuvottelija ja kauppamies, taustajoukkojen pätevämpiä, rehdimpiä ja todellisuudentajuisempia verrattuna “korruptoituneeseen eliittiin” tai “mielipuoliseen vasemmistoon” (jälkimmäistä varten Valkoisen talon sivulla on oma kategoriansa). Sen sijaan meno hallinnossa muuttui kaoottiseksi sirkukseksi, ja Trumpin oma viestintäkin viikko viikolta käsittämättömämmäksi.
Tuskin on sattumaa, että myös voittajat iskivät juuri tähän heikkoon kohtaan: Magyar ei lähtenyt kulttuurisotaan, vaan puhui korruptiosta, terveydenhuollosta ja ruoan hinnasta, ja demokraatit toistivat samaa sanomaa, jättäen taistelun demokratian sielusta taka-alalle. Oppositioina he eivät niinkään keskittyneet vastustajiensa “vääriin arvoihin”, vaan paljastivat heidän täyden kyvyttömyyden hallita, keräten taakseen laajimman mahdollisen koalition näillä pienimmillä yhteisillä nimittäjillä.
Kuvio on tuttu itäisen Euroopan historiasta. Myös neuvostojärjestelmän oikeutus oli järjen myytti: tieteellinen sosialismi, suunnitelmatalous ja historian lait. Tyhjät kaupanhyllyt vielä saatiin selitettyä pois aatteen ja viholliskuvien kautta, mutta Tšernobyl osui suoraan lupaukseen tieteen ja tekniikan hallinnasta – ja Gorbatšov arvioi myöhemmin ydinonnettomuuden olleen kenties koko romahduksen todellinen syy. Kaikkia vastustajiaan kommunisteiksi kutsuvalla liikkeellä näyttää olevan samanlainen heikko kohta.
Serbiassa romahdus tapahtui kirjaimellisesti. Kun Novi Sadin vastikään remontoidun rautatieaseman katos romahti marraskuussa 2024 tappaen kuusitoista ihmistä, Vučić vastasi kohuun kahden vuoden ajan siten kuin illiberaalit ovat tottuneet vastaamaan: valittamalla ulkomaisista agenteista, värivallankumouksista ja salaliitosta, jatkaen vaali-iltaan asti samalla syyttäen eurooppalaisia hallituksia ja “amerikkalaista syvää valtiota”, kunnes selitykset alkoivat jo parodisoida itseään. Opiskelijaliikkeen vastaus oli paljon lyhyempi ja ytimekkäämpi: “korruptio tappaa”, ja silti niin voimakas, että se onnistui voittamaan, vaikka koko järjestelmä oli yritetty muokata heitä vastaan.
Erävoitto liberaalille demokratialle – ainakin hetkeksi
Kuten esimerkit demokratian ja illiberalismin välillä häilyvistä valtioista ympäri maailmaa vuosikymmenten ajalta osoittavat, voittoa ei kannata silti juhlia lopullisena. Uusien hallintojen tulee voida toteuttaa lupauksensa edeltäjiään paremmin, jos ne aikovat pysäyttää populismin kierteen. Muuten heiluri heilahtaa takaisin.
Eivätkä välivaalien opetuksia lue ainoastaan demokraatit. Kuten JD Vancen tunnustukset osoittavat, seuraavan sukupolven illiberaalien on välttämätöntä huomioida, missä raja tarkalleen kulkee, ja pysyä juuri rimaa hipoen sen alapuolella: lyhyemmät sodat, halvempi öljy, redistributiivisempi talouspolitiikka, vähemmän ylilyöntejä kulttuuririntamalla. Orbán pysyi riman alla lähes viisitoista vuotta. Ja Trumpin absurdin epäpätevyyden ylikorostaminen voi altistaa sliipatummalle, pätevämmälle autokraatille, sellaiselle, jonka kohdalla rationaalisuuden myytti pitää paremmin, tai joka löytää uuden, vielä paremmin toimivan välineen valtaan.
Missä piilee siis syksyn todellinen voitto? Siinä, että demokratian luisu näyttää olleen vielä korjattavissa. Euroopassa Unkari ja Serbia painavat vielä Yhdysvaltoja enemmän: regiimit, jotka olivat ottaneet median haltuun, vääristäneet tuomioistuimia ja piirtäneet vaalipiirit uusiksi, hävisivät silti. Illiberaalit yrittivät kaapata lopullisen ja pysyvän vallan hiipien, kohdellen äänestäjiä kuin vertauksen hitaasti keitettävää sammakkoa, mutta jossain vaiheessa vedestä ehti vielä tulla liian kuumaa siedettäväksi.
Raja löytyi kuitenkin vain siksi, että sitä pystyttiin vielä mittaamaan. Murtunut myytti ei kaada ketään, jos äänestäjän pettymyksellä ei ole reittiä vallan vaihtumiseen. Polititiikan tutkija Adam Przeworski on tiivistänyt demokratian minimiinsä: se on järjestelmä, jossa puolueet häviävät vaaleja – ja suostuvat häviämään. Tästä oppineena demokratian tulee siis ennen mitään muuta pitää huolta, että vaalikoneisto toimii: vapaiden vaalien, rehellisen ääntenlaskennan, itsenäisten tuomioistuinten ja vapaan lehdistön on säilyttävä. Väittelyitä voi toisinaan hävitä, mutta välineitä perua tehtyjä valintoja – ja niiden oikeudellista pohjaa – ei saa menettää.
Euroopassa tulee myös demokraattien vaalivoiton jälkeen muistaa, että Yhdysvalloissa ennen kaikkea öljyn hinta ja elinkustannukset ratkaisivat. Vaaleissa ei lopulta ollut kyse ulkopolitiikasta tai suhtautumisesta tulleihin, liittolaisten uhkailuun tai transatlanttisen yhteistyön tilaan, vaikkakin katastrofaalinen hyökkäys Iraniin materiaalisine seurauksineen saattoi olla kaikkien epäonnistumisten kulminaatiopiste. Kahdessa vuodessa ehtii tapahtua paljon, eikä Eurooppa voi jatkaa Yhdysvaltojen vaalien seuraamista sydän kurkussa. Kiristyssuhteen ajan on loputtava, ja vaikkakin se olisi kaukaista ja kallista, tavoitteen on oltava aidosti tasavertainen transatlanttinen suhde, jonka vain vahvempi ja yhtenäisempi Eurooppa voi saada aikaan.
On myös täysi oikeus iloita, että Eurooppaan avoimen vihamielisesti suhtautunut hallinto on kohdannut rajansa. Pallo Yhdysvalloissa on kuitenkin yhdysvaltalaisilla itsellään. Churchillin on apokryfisesti väitetty sanoneen, että amerikkalaisten voi aina luottaa tekevän lopulta oikein, kunhan kaikki muu on ensin kokeiltu.
Tässä tapauksessa Trumpin regiimin syrjäyttäminen ei kuitenkaan vielä riitä, vaan tärkein tehtävä on se, minkä Timothy Snyder toteaa: if the system is rigged, and you win anyway, that is your one and only chance to unrig it.
Samuel Tammekann
erityisasiantuntija
Erityiskiitokset Noora Lehtikuuselle kommentoinnista.
