Sukupolvien debatti | Satu Hassi

Published by Jesse Jääskeläinen on

EUROOPPALAINEN SUOMI – SUKUPOLVIEN DEBATTI -SARJA

Eurooppalainen Suomi julkaisee Suomen 25-vuotisen EU-taipaleen kunniaksi Sukupolvien välisen debatti – sarjan, jossa suurten ikäluokkien keskeiset vaikuttajat ja nuorten sukupolvien nousevat edustajat käyvät kirjeenvaihtoa Suomen EU- jäsenyyden historiasta ja tulevaisuudesta. Kirjeenvaihtoa käydään päivänpolttavista aiheista, kuten ihmisoikeuksista, demokratiasta, globaaleista kysymyksistä ja vastuullisuudesta sekä kansalaisten kansainvälisestä liikkuvuudesta. Eri taustoilla olevat henkilöt debatoivat neljännesvuosisadan kestäneestä Suomen EU-jäsenyydestä, mutta myös odotuksista tulevaisuudelle kuluvan syksyn aikana.

Edellisen kirjeen lähetti EU-vaikuttaja ja tohtorikoulutettava Yannick Lahti ja keskustelua jatkaa seuraavaksi kansanedustaja Satu Hassi. Hän toimi kansanedustaja vuodet 1991–2004 ja 2015– sekä Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 2004–2014. Vuosina 1997–2001 Hassi toimi vihreiden puheenjohtajana ja vuosina 1999–2002 ympäristöministerinä Lipposen II hallituksessa. Nykyisin Hassi toimii kansanedustajana ja Suuren valiokunnan puheenjohtajana. Hassin kirjeeseen vastaa vihreiden varapuheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra.

Hyvä Fatim,

EU-jäsenyys siirsi Suomen länteen

Suomen liittyminen EUn jäseneksi vuoden 1995 alusta oli osa suurinta murrosta Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen.

Tulin valituksi eduskuntaan maaliskuussa 1991. Sodan jälkeen syntyneet rakenteet olivat alkaneet rytistä. Vielä vuonna 1988 Keskustan johtaja Paavo Väyrynen oli arvioinut väitöskirjassaan, että Euroopan jako itään ja länteen on ja pysyy, samoin YYA-sopimus Suomen ulkopolitiikan perustana. 

Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov oli kuitenkin jo julistanut glasnostin, avoimuuden ajan, ja käynnistänyt liikehdinnän, joka ei pysynyt neuvostojohdon hyppysissä. 

Itäsaksalaiset alkoivat paeta Unkarin kautta länteen. Berliinin muuri murtui syksyllä 1989. Baltian maissa kansalaisliike nosti esille neuvostovallan valtavia ympäristöongelmia. Virossa pidettiin kansalaiskokous, jossa näytettiin, miten kaivovesi syttyy tuleen, pohjavesi oli läheiseltä sotilaslentokentältä maahan kaadetun polttoaineen saastuttama. Tosiasiassa liikehdinnän taustalla oli paljon muutakin kuin ympäristö.

Suomessa seurattiin muutosta ristiriitaisin tuntein. Vihreät solmivat suhteita Neuvostoliiton, etenkin Baltian maiden uusien liikkeiden kanssa. Tämän johdosta jotkut politiikan toimittajat yrittivät niputtaa meidät äärioikeistoon.

Tammikuussa 1991 Vilnassa neuvostopanssarit ajoivat rauhanomaisten mielenosoittajin joukkoon. Ihmisiä jäi panssarivaunujen alle, yksi heistä kuoli, vielä useampi sotilaiden luoteihin.

Maaliskuussa 1991 Virossa järjestettiin itsenäisyyskansanäänestys. Valtaosa kannatti sitä. Olin paikalla yhtenä Kirjailijaliiton järjestämistä vaalitarkkailijoista. Minuun teki suuren vaikutuksen se, miten virolaiset olivat ryhtyneet rakentamaan itsenäisen valtion rakenteita jo neuvostovallan sisälle, muun muassa omaa rajavartiostoa.

Eduskuntavaalien aikaan 1991 harva Suomessa silti arvasi että Neuvostoliiton päivät ovat lähes luetut. Ratkaiseva hetki oli vanhoillisten kommunistien yritys kaapata valta elokuussa 1991. Vihreä eduskuntaryhmä sattui juuri silloin pitämään kesäkokousta Hangossa. Tuomitsimme kaappauksen, mutta yksikään lehti ei uskaltanut julkistaa kannanottoamme. Seuraavana päivänä Vasemmistoliittokin tuomitsi kaappauksen. Se jo julkaistiin. 

Kaappausyritys meni mönkään samalla viikolla. Käytännössä se sinetöi Neuvostoliiton luhistumisen. Virallisesti Neuvostoliitto lakkautettiin joulukuussa.

Suomelle tuli mahdolliseksi astua avoimesti länteen. Osaksi Länsi-Eurooppaa suomalaiset olivat itsensä koko ajan kokeneet, mutta ulkomaailmalle asia ei ollut selvä. Keväällä 1992 presidentti Koivisto päätti jättää Suomen EU-jäsenyyshakemuksen. Puolueeton Ruotsi oli hakenut jäsenyyttä jo edellisenä kesänä ja Itävalta pari vuotta aikaisemmin. Norja jätti jäsenyyshakemuksen loppuvuodesta 1992. 

Jälkeenpäin kehitys näyttää johdonmukaiselta, mutta liittyminen EUhun oli silti kaukana suoraviivaisesta.

Itselläni on tausta 60-70 -lukujen vaihteen vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä. Silloin meille oli itsestäänselvyys vastustaa Suomen lännettymistä, kuten vapaakauppasopimusta EECn kanssa. Länsi-Euroopan integraatio oli silmissämme suurpääoman meininkiä, tavoitteenaan vain kasvattaa rahan valtaa.

Kevään 1991 eduskuntavaalien aikaan EECn, tai EUn, kuten sitä oli alettu kutsua, jäsenyydestä keskusteltiin mutta enemmänkin teoreettisena mahdollisuutena.

Itselleni keskeinen ahaa-elämys oli Euroopan vihreiden kokous Venetsiassa hiukan Suomen eduskuntavaalien jälkeen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, minuun teki vaikutuksen, miten kaikki osanottajat puhuivat englantia tai ranskaa omalla aksentillaan. Kukaan ei nyrpistellyt toisten kielikömpelyyksille. EU lakkasi näyttämästä Brysselin hallintorakennuksilta ja suuryrityksiltä, ja alkoi tuntua joltakin, joka pyrkii kokoamaan yhteen sen kulttuurien kirjon, jonka Eurooppa muodostaa. 

Aloin miettiä, että suurella markkina-alueella, kuten EU, on pientä maata paremmat mahdollisuudet tehdä kunnianhimoista ympäristöpolitiikkaa. Se, tapahtuuko näin, riippuu siitä onko poliittista tahtoa, mutta mahdollisuudet ovat paremmat. 

Kun Suomi haki jäsenyyttä, olin jo alkanut lämmetä ajatukselle. Vihreistä noin puolet näki asian samoin, toinen puoli piti EU-jäsenyyttä vihreiden tavoitteiden vastaisena. He pelkäsivät muun muassa, että EU pakottaa Suomen heikentämään ympäristönormeja.

Eduskuntaryhmässämme voimasuhteiksi muodostui 6-4 jäsenyyden kannattajien eduksi- Puoluevaltuuskunnassa, jäsenistössä ja kannattajakunnassa jako oli suunnilleen 50-50. Keskustelu oli kiivasta, mutta onneksi se ei synnyttänyt pysyvämpää jakoa vihreiden sisälle.

Väittely oli kärkevää sekä eduskunnassa että kansalaisten keskuudessa. Vastustajat katsoivat, että jäsenyys johtaisi itsenäisyyden menetykseen. Isoihin pelkoihin kuului, että EU-jäsenenä Suomen olisi pakko liittyä NATOon, ja meidät pakotettaisiin osaksi lännen konfliktia Venäjän kanssa. Lisäksi pelättiin sitä, että saksalaiset tulevat ja ostavat kaikki Suomen rannat.

Tosin eduskunta oli jo vuotta aikaisemmin päättänyt Suomen liittymisestä ETA:an, Euroopan talousalueeseen, toisin sanoen eräänlaiseksi EU:n ulkojäseneksi, samalle sisämarkkina-alueelle.

Voimakkainta jäsenyyden vastustus oli maanviljelijöiden keskuudessa. He pelkäsivät maataloustukien loppuvan ja kotimaisen ruoantuotannon romahtavan. MTK kampanjoikin tulisesti jäsenyyttä vastaan. Pääministeri Esko Aho teki ovelan siirron, kun Väyrynen erosi ulkoministerin tehtävästä, ja nimitti tilalle MTK:n johtajan Heikki Haaviston. Hän sai siis johtaa jäsenyysneuvotteluja yhdessä ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen kanssa.

Kansanäänestyksessä lokakuussa jäsenyyden kannatus voitti 56,9% ääniosuudella.

Kansalaisten motiivit äänestää puolesta ja vastaan olivat tietysti monenlaiset, mutta uskon että sodan käyneestä sukupolvesta moni ajatteli samoin kuin omat vanhempani. Heille EU-jäsenyys oli epäsuora turvallisuusratkaisu, se liitti Suomen virallisesti länteen.

EU-jäsenyyden täysistuntokäsittely eduskunnassa kesti yli 2 viikkoa.

Useimmat puolueet olivat jakautuneita, pahiten pääministeripuolue Keskusta.

Eduskunnan oli määrä tehdä päätös ennen Ruotsin kansanäänestystä. Joukko EU-jäsenyyttä vastustavia kansanedustajia, eräänlaisena johtajanaan Paavo Väyrynen, ryhtyi jarruttamaan päätöstä. He laskelmoivat, että jos Suomen lopullinen päätös on auki Ruotsin kansanäänestyksen aikaan, siellä ei-puoli voittaa, samoin Norjassa, minkä jälkeen Suomikin muuttaa mielensä. 

Eduskunnassa alkoi jarrutuskeskustelu, puherumba vuorokauden ympäri. Pisin puheenvuoro kesti yli 6 tuntia. Me jäsenyyden kannattajat varauduimme siihen, että vastustajat tekevät keskellä yötä ehdotuksen asian panemiseksi pöydälle vuoteen 3000 ja jotakin. Siksi järjestimme yli puoluerajojen yöpäivystykset jotta yölläkin talossa on kannattajien enemmistö. Minäkin vietin yhden yön työhuoneeni sohvalla. Aamulla kun yöpäivystäjät tapasivat naisten saunan pesuhuoneessa, tunnelma oli aika hulvaton. 

Tavallisesti eduskunnan lehterit ovat lähes tyhjiä, mutta jarrutuskeskustelu sai ihmiset täyttämään molemmat lehterit. Lehterille jopa jonotettiin kadulla, myös marraskuun yössä.

Kun jarrutusta oli kestänyt viitisen vuorokautta, puhemiesneuvosto päätti, että lopullinen päätös siirrettään tehtäväksi 18.11. 

Eduskunta hyväksyi jäsenyyden äänin 152-45. Ei-ääniä annettiin keskustan ryhmästä 24, SMP:stä 4, kristillisestä liitosta 6, vasemmistoliitosta 7 sekä vihreistä, SDP:stä, RKP:sta ja suomalaisesta rintamasta kustakin yksi.

Päätöksen jälkeen eduskunnan ravintolaa pitävä Fazerin omistama Amica tarjosi kahvit. Helsingin Sanomien mukaan suurimpaan arvoon päätöksen nosti vihreiden Pekka Räty, jonka mielestä ”tämä oli Suomen poliittisen historian historiallisin hetki”. Samassa pöydässä istunut pääministeri Esko Aho oli varovaisempi. ”Yksi historiallinen hetki”. Toisaalla kuppilassa istunut valtioneuvos Johannes Virolainen tokaisi ”Älä höpötä”.

Nykyisistä kansanedustajista EU-jäsenyyspäätöstä tekemässä olivat ainakin Ilkka Kanerva, Ben Zyskowicz, Jukka Gustafsson, Johannes Koskinen, Matti Vanhanen, Toimi Kankaanniemi, Eva Biaudet, Pekka Haavisto ja minä, ja nykyisistä mepeistä Mauri Pekkarinen, Sirpa Pietikäinen ja Heidi Hautala. 

Entä nyt? Sen tiedämme, että maanviljely ei ole loppunut eikä Suomi ole liittynyt NATOon. Oma kokemukseni on, että Suomen vaikutusvalta maailman menoon on EU-jäsenenä paljon suurempi kuin yksittäisenä maana. Ja ympäristöpolitiikkaamme EU on vienyt selvästi eteenpäin. Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa tuskin olisi ilman EUta. Ilmastonsuojelussa EU on ”suurista” maailman paras, joskaan ei läheskään tarpeeksi hyvä.

Satu Hassi, kansanedustaja

Suuren valiokunnan puheenjohtaja