Kommentti: EU heräilee geopoliittisesta Ruususen unestaan

EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen piti virkakautensa toisen ”Unionin tila”-puheensa Euroopan parlamentissa 15. syyskuuta 2021. Unionin tilaa käsittelevä puhe institutionalisoitiin osaksi EU:n komission ja Euroopan parlamentin välistä vuorovaikutusta Lissabonin sopimuksen yhteydessä ja ensimmäisen puheen piti 7. syyskuuta 2010 silloinen komission puheenjohtaja José Manuel Barroso. Vaikka puheen kohdeyleisönä on Euroopan parlamentti, puheen toivotaan myös lisäävän läpinäkyvyyttä ja vahvistavan demokratiaa EU:ssa. Unionin tila -puheen yhtenä innoittajana voidaankin nähdä Yhdysvallat, jossa presidenttien vuosittaisella kansakunnan tila -puheella on pitkät perinteet. Mutta yhtymäkohtia voidaan toki löytää monissa Euroopan maissa, myös Suomessa, edelleen tärkeän roolin omaaviin uudenvuodenpuheisiin.

Von der Leyenin puhetta oli hypetetty jo monta viikkoa etukäteen, eikä puheen pääsisällöt tarjonneet suuriakaan yllätyksiä. Odotetusti isot teemat – koronapandemia, ilmastonmuutos, kansainvälinen tilanne sekä EU:n päättämä ”NextGenerationEU”-rahoitusväline – haukkasivat leijonanosan aika tarkalleen tunnin pituisesta puheesta. Kun huomioidaan komission aktiivinen halu jatkaa kahden edeltävän komission tapaan roolinsa vahvistamista juuri poliittisena komissiona, mitenkään yllättävänä ei voida pitää puheen painottumista sellaisiin asioihin, joissa komissiolla joko on ollut tai se toivoisi jatkossa saavansa painavan roolin. Omalla tavallaan valtapeliä kuvasti myös se, että EU-kriittiset parlamentaarikot loistivat pitkälti poissaolollaan tilaisuudesta.

Oman analyysini perusteella von der Leyen puheella oli selkeät kolme kohderyhmää. Ensimmäinen oli puheen ”institutionalisoitu” yleisö eli Euroopan parlamentti. Puhe ei kuitenkaan ollut inklusiivinen eli parlamentin roolia tulevaisuudessa voimakkaasti korostava, vaan alleviivasi komission halua olla määrittämässä integraation suuntaa. Ilmastonmuutos – joka on noussut julkista keskustelua hallitsevaksi megatrendiksi – sai melko vähäisen roolin, mitä mielestäni selittää se, että EU:n ilmastopolitiikassa parlamentilla on varsin suuri rooli. Puhumalla vähemmän niistä asioista, joissa parlamentilla on paljon sanottavaa ja valtaa, von der Leyen alleviivasi komission vähäistä valtaa.

Mikä johtaakin suoraan puheen toiseen tärkeään kohdeyleisöön eli EU-jäsenmaihin. Puheen yksi keskeinen viesti oli valtapoliittinen: jos halutaan saavuttaa enemmän yhdessä – siis EU:n kautta – pitää olla valmiutta ja halua panostaa tähän myös resursseja. Osin kyse on euroista, asioiden tekeminen isommin maksaa. Mutta paljon enemmän kyse on vallasta ja valtaresursseista – pelin politiikka ja politiikan peli on läsnä myös juhlapuheissa. Von der Leyen on jo aiemmin, joskin ehkä aavistuksen pehmeämmin sanakääntein, purkanut turhautumistaan siihen, että etenkin ongelmien kasvaessa jäsenmaiden odotukset EU:n kyvystä ratkoa ongelmia kasvavat ilman, että jäsenmaat haluaisivat siirtää resursseja – rahaa tai toimivaltuuksia – ongelmien ratkaisemisen tueksi. Esimerkkejä tästä löytyy niin finanssikriisin, pakolaiskriisin kuin pandemiankin kohdalla. Von der Leyenin puheessa tämä näkyi erityisesti, kun hän puhui EU:n globaalista roolista: maailmanpolitiikassa uskottava toimiminen vaatii myös sitä, että on muiden silmissä uskottava. Ja nykyisessä maailmanpolitiikassa, jossa – erästä kommentaattoria vapaasti lainatakseni – on enemmän lihan- kuin kasvissyöjiä, EU tulee jatkossakin pysymään kasvissyöjien sarjassa, jos yhteiseen ulko-, puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaan ei olla valmiita antamaan riittäviä resursseja.

Mistä päästäänkin kolmanteen kohdeyleisöön, joka ei – toisin kuin esimerkiksi Yleisradion EU-kirjeenvaihtaja katsoo – suinkaan ole Saksa, vaikka saksalaiset osaltaan päättävät 16 vuotta vallassa olleen, nyt väistyvän liittokansleri Angela Merkelin seuraajasta 26. syyskuuta 2021 pidettävissä liittopäivävaaleissa. Von der Leyen puhui ranskalaisille ja kannusti heitä – toki epäsuorasti – antamaan tukensa istuvalle presidentille Emmanuel Macronille kevään 2022 presidentinvaaleissa. Tuskin kenellekään asioita seuranneelle voi oikeasti tulla yllätyksenä, että huippukokous EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta järjestetään juuri Ranskan EU-puheenjohtajuuskaudella keväällä 2022. Paitsi että puheenjohtajuuskausi ajoittuu Ranskan presidentinvaalien vaalikamppailun kuumimpaan aikaan, todellinen syy on nähdäkseni juuri Macronin aloitteellisuus EU:n sotilas- ja puolustuspolitiikan vahvistamisessa.

Von der Leyenin retorinen tuki Macronin Eurooppa- ja EU-politiikalle ei kuitenkaan ole pyyteetöntä, vaan tässäkin voidaan lukea esiin pelin politiikka. Macron on – toisin kuin liittokansleri Merkel – ottanut aktiivisin aloittein kantaa EU:n ja Euroopan aktuelleihin haasteisiin. Mikä komission puheenjohtajan näkökulma huomioiden on kuitenkin ratkaisevan tärkeää, on Macronin pyrkimys vahvistaa ja syventää nimenomaisesti EU:n toimintakykyä ja supranationaalista, ylikansallista, ja yhteisöllistä, poliittista unionia. Toki pitää muistaa, että myös Ranskalla on omia intressejä, joita se näin pyrkii edistämään. Yhtäältä kyse on Ranskan entisten alusmaiden ongelmista Afrikassa, toisaalta Ranskan perinteisesti varsin kompleksista suhteesta Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon. Von der Leyenin varsin rohkea kädenojennus liittyi juuri Naton ja EU:n välisen suhteen tulevaisuuteen, jossa keskeiselle sijalle nousi ajatus toimimisesta ja toimintakyvyn säilyttämisestä myös silloin, kun Yhdysvaltojen ja Euroopan intressit eivät kohtaa.

Kokonaisuutena von der Leyenin puhetta voi pitää – sen EU-juhlapuheelle ominaisesti unionin saavutusten kohtuullisesta ylikorostamisesta ja hengennostatusretoriikasta huolimatta – avoimena haasteen esittämisenä komission taholta. Puheen perusteella ei jäänyt epäselväksi, etteikö myös Ursula von der Leyen haluaisi vahvistaa komission roolia poliittisena toimijana, EU:n poliittisen unionin tärkeänä – ellei jopa tärkeimpänä – napana. Tätä heijastelee nähdäkseni erityisesti puheen temaattisen jakauman painottuminen teemoihin, joissa jäsenmaiden vastustus on tähänastisessa integraatiossa ollut suurinta. Ottamalla retorisesti aloitteen käsiinsä von der Leyen nosti ”integraation kissan” pöydälle komission näkökulmaan painottaen. Tämä varmasti tulee näkymään myös reaktioissa, joita jäsenmaiden – mutta myös Euroopan parlamentin – taholta lähiviikkoina tullaan esittämään. Yllättyä ei kannata, jos puhe ei saa ylistävän euforista vastaanottoa jäsenmaiden hallitusten taholta. Etenkään, kun integraatio on viimeisen vuosikymmenen aikana määrittynyt pikemminkin jäsenmaiden keskinäisen kilpailun  ja kansallisten intressien leimaamana kuin jonkin kansallisvaltiota suuremman ajatuksen kautta.

Tutkijan näkökulmasta lohdullista on, että von der Leyenin puhe antaa toivoa siitä, että EU olisi lopultakin heräämässä geopoliittisesta Ruususen unestaan ja tiedostamassa, että roolin ottaminen maailmanpolitiikassa vaatii kauniiden ajatusten ja ylevien tavoitteiden lisäksi myös resursseja, muskeleita, joilla noita tavoitteita voi ajaa – ja tarvittaessa puolustaa – välillä hyvinkin raadollisessa globaalissa valtakamppailussa. Tässä saattaa näkyä ensimmäisiä askeleita pyrkimyksestä eroon ”merkelismistä”, politiikkatyylistä, jolle oli ominaista konfliktien välttely silläkin uhalla, että ongelmien välttely johtaisi ongelmien pahentumiseen. Kiinnostavaa on, että tätä pesäeroa on tekemässä saksalainen, aikanaan Merkelin varjoon jäänyt komission puheenjohtaja, jonka retorista kädenojennusta Ranskan suuntaan kannattaa miettiä myös ”integraatiomoottorin” – Ranskan ja Saksan muodostaman poliittis-taloudellisen akselin – näkökulmasta. Joissakin eurooppalaisissa pääkaupungeissa on saatettu ymmärtää, että maailmanpolitiikassa koolla on edelleen merkitystä – ja ehkä päädytty siihen johtopäätökseen, että eurooppalaisen demokratian turvaaminen on mahdollista, jos kyetään sekä integroitumaan globaaliin talousjärjestelmään että luomaan uskottava vaihtoehto eurooppalaisen suvereniteetin vahvistamiseksi ja puolustamiseksi.

***

Kimmo Elo on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, laskennalliset yhteiskuntatieteet ja data-analytiikka.