Ilkka Kajaste: Solidaarisuus ja yhteisvastuu

Published by admin on

Lähtökohtaisesti EU:n jäsenvaltioilla on tietty määrä yhteisvastuuta niiden sopimusten ja instituutioiden kautta, joihin ne ovat sitoutuneet. Rajanveto saattaa kuitenkin olla ongelmallista. Tähän törmätään kaiken aikaa, kun haetaan konkreettisia politiikkalinjauksia. Mikä kuuluu unionille ja mikä jäsenvaltioille? Nämä kysymykset ovat erittäin ajankohtaisia. Kuinka varmistetaan se, että yhteisvastuu säilyy kussakin tilanteessa – myös kriisioloissa – jäsenvaltioiden kontrollissa?

Tähän kysymykseen törmättiin 20 vuotta sitten, kun euron käyttöönottoon liittyvästä vakaus- ja kasvusopimuksesta päätettiin. Yhteinen rahaan liittyy väistämättä yhteisvastuu, joka merkitsee sekä oikeuksia että velvoitteita. Tiedettiin, että euroalueeseen liittyy vapaamatkustaja-riski, jos jokin
maa käyttää jäsenyyttä rahaliitossa väärin. Säännöillä haluttiin eliminoida tämä riski.

Olisi ollut luonnollista, että keskitetyn raha- ja valuuttapolitiikan rinnalla olisi sovittu myös keskitetystä finanssipolitiikasta, jolloin päätökset olisi tehty Brysselissä. Näin ei voitu tehdä, koska jäsenvaltiot ovat erilaisia.

Periaatteessa keskitettyyn finanssipolitiikkaan voitaisiin siirtyä vasta, kun integraatio edennyt niin pitkälle, että talouden vaihtelut ovat riittävästi synkronissa eikä riskiä ns epäsymmetrisistä shokeista olisi. Monesti euroaluetta onkin moitittu siitä, että se ei ole ns optimaalinen valuutta-alue.

Tähän liittyy myös poliittinen ongelma. Olisivatko jäsenvaltioiden kansalliset parlamentit valmiita luopumaan budjettivallastaan, joka on kuitenkin keskeinen osa kansallista suvereniteettia?

Tästä seurasi se, että finanssipolitiikka jäi edelleen jäsenvaltioiden vastuulle, mutta samallasovittiin yhteisesti säännöistä. Niiden ytimenä ovat julkista taloutta koskevat kriteerit (3% ja 60%), jotka tulevat perussopimuksesta (pöytäkirja 12). Tämä viestii sääntöjen suuresta prioriteetista.

Sääntöjä täsmennettiin 2010-luvun alussa (six pack, two pack), osin finanssikriisin seurauksena. Ne haluttiin viedä myös kansalliseen lainsäädäntöön ja lisätä siten kansallista omistajuutta.

Tämä ei ollut ongelma Suomelle, koska kehysmenettely ja pitemmän aikavälin orientaatio oli kuulunut finanssipoliittiseen ajatteluumme jo vuosia. Saksa halusi tuoda sääntöihin omaa ’velkajarru’ -ajatteluaan (Schuldenbremse) aina perustuslakia myöten.

Tätä on joskus pidetty uusliberalismina. Tämä on väärinkäsitys. Sääntöjen tarkoitus on pikemminkin varjella jäsenvaltioita markkinoilta, jotka ovat uusliberalistisen ajattelun ytimessä. Itse asiassa sääntöjen noudattaminen, joita valvotaan monenkeskisestä, ovat ennen kaikkea jäsenvaltioiden – ei niinkään komission – intressissä. Komissio on kiinnostunut kokonaisuudesta.

Toinen syy sääntöuudistuksiin oli, että haluttiin painottaa julkisen talouden kestävyyttä, johon velkaantuminen liittyy. Vaikka tasapainoinen julkinen talous tukee sellaisenaan kestävyyttä, velkakriteeri haluttiin operatinalisoida, koska näin voitiin puuttua ongelmaan, joka seuraa väestön ikääntymisestä, suoraa.

Kun akuutti finanssikriisi oli muuttunut – osin yhteisesti sovottujen elvytystoimien vuoksi – velkakriisiksi, tarvittin exit-strategia. Kun sääntöjen täytäänpano onnahteli, haluttiin asian vakavuutta painottaa sanktioilla. Sanktioita ei ole koskaan käytetty, mutta niistä säätäminen osoitti, että oltiin siirrytty astetta vaativampaan ympäristöön.

Uudistetut säännöt olivat varsin lempeät. Ne ottivat huomioon kunkin maan taloustilanteet ja tarjosivat alijäämien ja velkojen suhteen joustoja, jos jokin jäsenvaltio ajautui siitä itsestään riippumattomiin poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Näiden joustojen vuoksi mikään jäsenvaltio ei ajautunut ahdinkoon, vaikka taloustilanne edellyttikin kireää talouspolitiikkaa. Säännöt olisivat tarjonneet vaihtoehdoksi rakenteellisia uudistuksia, mutta monille maille ne eivät kelvanneet, koska uudistuksia yleensä vastustetaan tiukemmin kuin säästöjä. Tämä on yksi ns valuvioista.

Esimerkiksi voidaan ottaa Italia, joka on nykyisenkin kriisin ytimessä. Italian julkinen velka on lähes 140 % BKT:sta. Velkasäännön mukaan Italialla olisi 20 vuotta aikaa saavuttaa perussopimuksen mukainen 60 %:n velkasuhde. Tämä merkitsisi sitä, että velkasuhteen tulisi alentua vuosittain 4 %-yksikköä . Vaadittava velkasopeutus vaikuttaa suurelta, mutta se voidaan rinnastaa muiden maiden suoritukseen (esim Suomi ja Belgia). Tunnettu tosiasia on, että Italia tarvitsisi ennen kaikkea uudistuksia, joihin se ei ole kyennyt.

Riippuu paljolti ei vain taloudesta, vaan myös kunkin maan poliittisesta tahdosta ja järjestelmästä, ryhdytäänkö velkaa sopeuttamaan. Saman asian toinen puoli on se, että Italia on voinut ylläpitää korkeaa velkatasoa vuosikausia lykkäämällä sääntöjen mukaista sopeutusta, mikä on tukenut
kysyntää.

Voidaan osoittaa, että komissiossa on ymmärretty paremmin suurten jäsenvaltioiden ongelmia, koska niiden taloudella on suurempi merkitys koko EU-alueen kokonaiskysynnän kannalta.

Sääntökehikko on toiminut suhdannenäkökulmasta juuri niin kuin on suunniteltu. Euroalueella talouskasvu käynnistyi kriisin jälkeen vuonna 2014 ja sen jälkeen myös julkisen talouden tila on jäsenvaltioissa selvästi kohentunut, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Tässä suhteessa tilanne
on nyt – uuden kriisin koittaessa – edullinen, mikä on tullut esiin niissä ripeissä elvytystoimissa, joita monissa maissa on kyetty käynnistämään.

Tilannetta voidaan verrata vuosien 2009-2010 koordinoituun elvytysohjelmaan, jolloin jäsenvaltiot tukivat unionialueen kysyntää yhdessä komission ja EKPn kanssa. Ohjelmaan saattoivat osallistua
ne jäsenvaltiot kuten Suomi ja Saksa, joilla oli julkisessa taloudessa riittävästi liikkumavaraa.

Kriisi kasvattaa väistämättä yhteisvastuuta. Jotta eduskunta ei menettäisi budjettivaltaansa, sen olisi kyettävä kontrolloimaan kertyviä vastuita. Jos näin ei ole, on suvereniteetti uhattuna, minkä vuoksi EU:n kehittäminen saattaa kohdata merkittävää vastustusta eduskunnan taholta. On hyvä panna merkille, että kriisirahoitukseen ovat epäilevimmin suhtautuneet juuri ne – rikkaat maat, joissa kansallisen parlamentin rooli EU-asioiden hoidossa on merkittävä.

Näkemättä jäävät ne tuntuvat hyödyt, joita talouden kannalta heiveröiset ja velkaantumisen vuoksi haavoittuvat maat ovat kriisioloissa saaneet velanhoitokustannusten osalta. Suomen omat kokemukset 90-luvulta ja 2000-luvun alusta kertovat, kuinka merkittäviä säästöjä velanhoitoon
liittyvien kustannusten osalta voitiin saavuttaa. Vaikka oletus on, että korkotaso säilyy matalana tässä yhteydessä on kysymys – ei lyhyen ajan – vaan pitemmän aikavälin näkökulmasta.

Unionin jäsenyyteen liittyy eittämättä myös solidaarisuus. Tästä syystä on hyvä panna merkille, että korona-kriisin yhteydessä syntynyt rahoitusratkaisu (EWM) tarjoaa tukea erityisesti viruksesta aiheutuviin mittaviin menoihin. Tämä läpäisee hyvin testin, jonka mukaan jäsenvaltioiden välisen yhteistyön tulisi liittyä ennen muuta rajat ylittäviin vaikutuksiin ja ongelmiin.

Kriisi on – kuten usein tapahtuu – osoittanut yhden keskeisen heikkouden Unionin toiminnassa. Se on näkynyt EU:n heikkoutena ulkosuhteissa. Tämä on yksi niistä seikoista, johon ns. viiden puheenjohtajan ohjelmassa EMU.n kehittämeksi on kiinnitetty huomiota. Tällä on myös seurauksensa. Jos Unioni haluaa toimia ja vaikuttaa tehokkaammin ulkosuhteissaan, sen olisi kyettävä suoristamaan rivinsä myös omissa asioissaan. Tätä näkökulmaa kannattaisi painottaa, vaikka sen läpivienti lienee vaikeaa joidenkin maiden vastustuksen vuoksi. Monet ns entiset suurvallat eivät ole tunnustaneet globaalin ympäristön muuttuneen. Brexit poistaa yhden esteen tämän tieltä.

– Ilkka Kajaste

Kirjoittaja on entinen Valtiovarainministeriön kansantalousosaston apulaisosastopäällikkö. Vuosina 2001-2014 alternaattina EU:n talous- ja rahoituskomiteassa. Eläkkeellä.


0 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.