Riikka Manner
Riikka Manner:
Vaikuttamista ja aluepolitiikkaa
Julkaistu 14.9.2009
1 kommenttia (0 tarkastuksessa)
Euroopan parlamentissa soveltuvat samat ihmisten keskinäisen kanssakäymisen pelisäännöt kuin missä tahansa muualla. Jos jättää tuomatta julki oman ajatuksensa, kukaan ei koskaan tiedä kyseistä mielipidettä eikä ainakaan osaa olla samaa mieltä. Jos taas verkottuu ihmisten kanssa, ottaa asioista selvää ja esittää perustellen kantansa, oman mielipiteensä saa ujutettua muidenkin huulille.
Omien sosiaalisten kykyjen lisäksi työssä Euroopan parlamentin jäsenenä painaa se, että jäsenellä oikeasti on todellista valtaa asioiden kulkuun. Olemme kotimaan politiikassa tottuneet seuraamaan hallitus-oppositio -asetelmaa yksittäisten kansanedustajien toimien sijaan. Ja varsinainen työ kotimaan lainsäädäntöhankkeissa tehdäänkin valmisteluvaiheessa ja lopulliset keskustelut ja äänestykset eduskunnassa uomittuvat sen mukaan, millä puolueella on edustajansa hallituksessa. Ne, joilla ei ole, räksyttävät vimmatusti vastaan.
Europarlamentaarikon työ on mielestäni paljon edellä kuvattua itsenäisempää. Vaikka ryhmät käyvätkin keskusteluja yhteisen kannan muodostamiseksi, suomalaisille tuttua ryhmäkuria ei ole. Mikäli aktiivisesti osallistuu valiokuntatyöskentelyyn, hankkii yksityiskohtaista tietoa, hakeutuu seurantaryhmiin ja vastuupaikoille niissä sekä lopulta tekee vaikka itse muutosesityksiä, niin asioihin todella voi vaikuttaa.
Itselleni keskeisin politiikan sektori on aluepolitiikka. Työskentelen aluekehitysvaliokunnan lisäksi budjettivaliokunnassa. Näiden lisäksi pyrin saamaan vähintäänkin varapaikan maatalousvaliokuntaan. Näissä valiokunnissa riittää haasteita parlamenttityön alkumetreiltä lähtien. Aluepolitiikka edustaa unionin budjetista karkeasti kolmasosaa ja sen merkitys on siksikin suuri. Tämän lisäksi suomalaisten maakuntien kehitys on vahvasti sidonnainen unionin aluepolitiikkaan ja tämän vuoksi toivoisin, että se herättäisi nykyistä suurempaa mielenkiintoa poliittisessa keskustelussa. Tällä hetkellä aluepoliittisen keskustelun painopiste liikkuu vuoden 2013 jälkeisessä EU:n aluepolitiikassa. Vaikuttamisen paikkana tässä on se, että saamme edelleen omalta osaltamme huomioiduksi rahanjaon perusteina pysyvät haittatekijät eli esimerkiksi maantieteellinen sijainti, ikärakenne tai harvaan asutus.
Aika ajoin pullahtaa keskusteluun aluepolitiikan oikeutuksen lisäksi se, pitäisikö se politiikan sektorina kansallistaa. Mielestäni ehdottomasti ei! Aluekehityksen näkökulmasta olemme hyötyneet Euroopan unionin jäsenyydestä paljon. Suomalaiset maakunnat ovat oppineet vahvan edunvalvonnan eurooppalaisella tasolla ja uskon, että siitä vahvuudesta alueemme saavat vielä paljon tukea kehitykselleen myös tulevaisuudessa. Järjestelmän perusajatuksen tasolla aluekehitys nykyisellä mallilla toimii hyvin: rahanjaon kriteerit ovat unionin mittakaavassa yhtenäiset, varsinainen kohdentaminen tapahtuu maakuntatasolla, siellä missä todelliset vahvuudet tunnetaan yksityiskohtia myöten.
Aluepolitiikan rooli koko Euroopan kilpailukyvyn kannalta on myös merkittävä. Vanha oppi koko ketjun vahvuuden määräytymisestä sen heikoimman lenkin kautta pätee tässäkin. Mikäli antaisimme joidenkin alueiden pudota kehityksen kelkasta, laahaisimme niitä jonkin systeemin kautta perässämme joka tapauksessa. Kun niiden omia vahvuuksia tuetaan, hyötynä ei ole vain haittojen välttäminen vaan laaja positiivinen vaikutus elinkeinoelämän virkistymisen kautta aina yksittäisten ihmisten hyvinvointiin. Katson siis, että aluepolitiikka on myös inhimillisesti oikein, perusteltua ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta jopa yksi kulmakivi.
Riikka Manner
Euroopan parlamentin jäsen (kesk.)
Keskustelu
Tarkoittaako aluepolitiikka tosiaan pelkästään rahanjakoa ja budjettia? Tässä vilahtaa myös ohimennen sana "aluekehitys", millä tunnutaan tarkoittavan pelkästään rahanjakoa ja siihen liittyvää "edunvalvontaa". Eikö ensin pitäisi puhua innovaatioista ennen kuin rahaa jaetaan?


