Nils Torvalds
Nils Torvalds:
Miten rahoista keskustellaan
Julkaistu 8.3.2013
Joskus syntyy halu verrata kotipiirin keskustelutapoja politiikan kentän kykyyn arvioida jonkun asian tarpeellisuutta tai turhuutta. Taka-ajatuksissani on tietenkin äsken käyty keskustelu (vai oliko se keskustelua) EU:n seitsemänvuotisista budjettiraameista. Ensin nousee esiin vähän koiraleukamainen – eikä kovinkaan uusi – letkaus seitsemänvuotisraameista ja Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmista. Mikään ei pysynyt viisivuotissuunnitelmien tähtäimessä – paitsi tilastolliset väärennökset. Suunnitelmat täytettiin siis kynällä. Missä suhteessa EU on nyt paremmin varustautunut kehityksen keskipitkän aikavälin arvioimisessa?
Ehkä olemme hiukkasen parempia. Pitkien talousaaltojen henkinen isä – Nikolai Kondratiev – yritti 1920-luvun loppupuolella kehittää Neuvostoliiton talousennusteiden luotettavuutta ja lähtökohtia. Siitä ei mitään hyvää seurannut. Kondratiev vietti loppuelämänsä Suzdalin luostarivankilassa ja ammuttiin lopuksi turvallisuuspoliisin teloituskeskuksessa vähän matkaa Moskovan nykyisen kehätien ulkopuolella.
EU:n seitsemän vuoden budjettiraami on tässä mielessä paljon vaatimattomampi yritys hillitä ja hallita järjestelmän rahankäyttöä. Tästä säästäväisyyden tavoitteesta kaikki ovat samaa mieltä. Kaikki suuret järjestelmät kehittävät omia sokeita kohteitaan ja lemmikkiprojektejaan joita pitää sopivin väliajoin kyseenalaistaa. En siis ole sitä mieltä, että siitä vaan, poltetaan nekin rahat. Ja samanlaisia sokean päätöksenteon esimerkkejä löytyy nykyään aika paljon lähempänä.
Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että järjestelmien on pysyttävä lakien ja sopimusten puitteissa. Näin ei nyt käynyt.
Eurooppa-neuvosto – EU:n jäsenmaiden päämiehet – ovat aikaisemminkin osoittautuneet omavaltaisiksi (ja vähemmän harkintakykyisiksi). Euroopan pankkitarkastuksen pystyttämisen yhteydessä he päättivät myös, että viraston kolmas päätoimipaikka olisi Lontoon Canary Warfissa. Sen kalliimpaa paikka virastolle ei olisi juurikaan ollut mahdollista keksiä. Nämä samat vesselit puhuvat nyt säästäväisyyden hyveestä – mutta muille. Neuvosto on siis oppinut tekemään omavaltaisia – suurmiesten – päätöksiä, mutta Lissabonin sopimus ei anna heille tätä oikeutta unionin budjetin suhteen.
EU:n budjettineuvottelut kulkivat siis neuvoston osalta vanhaa, ja nykyään laitonta, polkua. Kirjekuoria jaettiin oikealle ja vasemmalle. Ja Suomi sai yhden. Nyt on tärkeätä huomauttaa, että minulla ei ole mitään kirjekuoren sisältöä vastaan, mutta järjestelmä jossa laittomasti jaetaan ruskeita kirjekuoria EU:n perussopimuksen vastaisesti, luisuu helposti poliittiseen korruptioon. Budjetissa ostetaan ja myydään kantoja. Sääntöjä ei noudateta, koko totuutta ei kerrota ja lopputulos on tulevaisuuden ja politiikan luotettavuuden kannalta huolestuttava.
Koko tämä toimitus peiteltiin vähän vastemielisellä keskustelulla. Suomalaiset kotimaan poliitikot ja (entiset) toimittajakollegat puhuivat yksinomaan nettomaksun suuruudesta. Se oli aivan liian kapea ja lyhytnäköinen lähestymistapa. Me tulemme tarvitsemaan yhteisiä eurooppalaista tutkimusta ja yhteisiä eurooppalaisia investointeja. Ja ensimmäiset kielteiset seuraukset saattavat tulla aika nopeasti meitä vastaan.
Itämeren laivat tarvitsevat LNG-kaasuverkoston. Eurooppa tarvitsee uuden yhteisen rajanylitysjärjestelmän (kulkee nimellä Smart Borders – Älyrajat), mutta talousälylle oli nyt budjettikeskustelun yhteydessä liian tiukat rajat ja on jo kyseenalaistettu onko meillä varaa näihin ohjelmiin, vaikka juuri ne olisivat Suomelle erittäin tarpeellisia.
Kaikenlainen yhteinen harkinta jäi siis
ahdasmielisen nettomaksukeskustelun jyräämäksi. EU-budjettia tarkasteltaessa
kannattaisi katsoa mitä me saamme rahoilla aikaiseksi eikä tuijottaa pelkästään
niitä rahoja joita ei edes käytetty.
Nils Torvalds on Euroopan parlamentin jäsen (rkp./ALDE)
